Lapset politiikan pelinappuloina

Jossain Nairobin tunkkaisen toimistohuoneen kaapissa on kansio, jonka kannessa on pienen lapsen kuva ja sisällä kaikki hänestä saatavilla oleva tieto. Tuo kansio on ehkä jo meidän kansiomme välissä. Valmiina postitettavaksi Suomeen. Vain muutamaa paperia vailla.

Jos presidentin mahtikäsky toteutuu, kansio jää kaappiin, ja tuo pieni lapsi kasvaa Espoon sijasta orpokodissa jossain päin Keniaa. Hän on silti onnekkaampi kuin monet Kenian kahdesta miljoonasta orvosta, joista suurin osa elää kaduilla, eikä koskaan tule saavuttamaan edes teini-ikää. Tai teini-iän saavuttaessaan on jo suuren lapsikatraan äiti, seksiorjana Kenian hyväosaisille, orjana tehtaassa, vakavasti sairas, aliravittu, huumekoukussa tai osana vaarallista rikollisryhmää.

Ihmiskauppaa Keniassa selvittävä raportti, jonka perusteella Kenian hallitus on presidentin johdolla tehnyt päätöksen ulkomaisen adoption lopettamisesta, ei edes mainitse adoptiota. Silti ensimmäinen toimenpide, joka ihmiskaupan kitkemiseksi tehdään, on kansainvälisen adoption välitön lopettaminen.

Toisin sanoen adoptioiden lopettamisesta kärsivät eniten Kenian kodittomat lapset. Lapsikauppaa pyörittävät ryhmittymät voivat jatkaa toimiaan aivan kuten ennenkin ‒ ne kun ovat toimineet tähänkin asti järjestäytyneen adoptiotoiminnan ulkopuolella.

Kenian vallankahvassa olevat eivät ole ehkä ajatelleet myöskään sitä, että ulkomaiset adoptoijat rahoittavat monia maan orpokodeista. Kun kansainväliset adoptiot loppuvat, myös orpokoteja ylläpitävät rahavirrat pienenevät huomattavasti. Julma fakta on myös se, että adoptioiden lopettamisen jälkeen länsimaalaisten kiinnostus Kenian orpoja lapsia kohtaan vähenee.

Adoptio ei kuitenkaan ole hyväntekeväisyyttä. Pohjimmiltaan kyse on meidän itsekkäästä halustamme perustaa perhe. Halusimme tehdä sen mahdollisimman eettisellä tavalla, siksi valitsimme Kenian. Kohdemaan, jossa lasta ei luovuteta vieraille länsimaalaisille luksushotellin aulassa, vaan jossa lapsen sopeutumista uuteen perheeseen seurataan kolmen kuukauden ajan, ja vasta sen jälkeen voidaan aloittaa lasta koskeva oikeuskäsittely maan korkeimmassa oikeudessa. Lapsi ja vanhemmat asuvat yhdessä perheenä lapsen kotimaassa 8‒12 kuukautta, mikä antaa länsimaalaisille vanhemmille mahdollisuuden tutustua lapsen juuriin ja kulttuuriin erityisen hienolla tavalla.

Nyt Kenian poliittinen valtapeli on saavuttanut pisteen, joka koettelee ihmisyyden ja inhimillisyyden perusrakenteita. Julma peli on koskettaa varsinkin heitä, jotka ovat jo maassa kenialainen lapsi hoidossaan, mutta myös meitä, jotka olimme jo sydämissämme niin valmiita kenialaisen pienokaisen vanhemmiksi.

EDIT 30.11.2014 klo 18.50: Lisäänpä tähän vielä kenialaisen K24TV:n uutiskanavan jutun samasta aiheesta: Linkki uutisvideoon.

EDIT: 2.12.2014 klo 16.15: Lisää paikallisia uutisia aiheesta: Linkki The Star -lehden uutiseen.

Kuinkas sitten kävikään

Kenia iskee kylmällä kalalla päin naamaa: hallitus on nyt presidentin johdolla tehnyt päätöksen, että kaikki kansainväliset adoptiot kielletään ja adoptioita hoitavien järjestöjen toimintaluvat lakkautetaan. Päätös on lainvoimainen heti.

Daily Nation -lehden artikkeli aiheesta.

Pilvilinnasta tultiinkin siis pää edellä maahan. Miten tästä mennään eteen päin, emme tiedä.

Sanattomaksi vetää ja järki lähtee.

Unia ja nokkamuki

Sain juuri ystävältäni (ja tulevan lapsemme tulevalta kummilta) whatsappia. Hän oli nähnyt unta, että saimme lapsitietopuhelun, ja hetikohta pienokainen olikin sylissämme. Toivon hartaasti, että kyseessä oli enneuni!

Olemme viime viikot hoidelleet verkkaiseen tahtiin lähtöön liittyviä asioita. Niistä isoin, eli asunnon kohtalo, näyttäisi ratkeavan meille mieluisella tavalla. Kun melkein kaikki asiat tässä projektissa ovat menneet tähän saakka päin mäntyä, tuntuu uskomattomalta, että juttuja nyt aivan loksahtelee paikoilleen.

Muistiinpanovihkoni töissä täyttyy vuorotellen työasioista ja satunnaisista hupaisista lähtöön liittyvistä listauksista, kuten tämä, kesken erään tylsän videopalaverin raapustettu lista: nokkamuki, aurinkohattu, kylpylelu, dubloja, huppupyyhe.

Miltä nyt tuntuu?

Niin, miltä? Sitä kysytään tämän tästä, enkä oikein osaa vastata mitään. Olo on toisaalta helpottunut, mutta pienen pieni pessimisti sisälläni haluaisi nähdä sen lapsiesityksen, ennen kuin voi olla aivan varma, että tämä asia elämässämme nyt ihan oikeasti tapahtuu. Olemme juhlistaneet asiaa perheen ja ystävien kanssa, mutta onnenkyynelien seassa olen tuntenut myös pienen pieniä pelon pistoja sydämessäni. Entä jos tämä onni viedään meiltä taas pois? Ihminen ei taida uskoa, ennen kuin näkee, niin se vain on.

Silti joka päivä tulee eteen arkisia ja pieniä asioita, jotka ovat meille niin isoja. Kuten eilen illalla, kun mies testasi ostamaamme kantoreppua siskon pienellä lapsella. Lapsi nukahti tyytyväisenä lämpöiseen reppuun, ja mies puuhaili muina muumipappoina vauvan isoveljen kanssa kurpitsalyhtyä. Katselin heitä, ja nieleskelin pieniä onnenkyyneleitä. Varsinainen itkupilli olen ollut viimeaikoina muutenkin – ei ole tainnut ’the puhelun’ jälkeen mennä yhtään päivää ilman tarvetta nenäliinalle.

Olemme saaneet Kenian päästä arvion, että he saavat lapsiesityksen meille kahden kuukauden sisään, mutta samaan hengenvetoon myös varoituksen, että saattaa mennä ylikin kaksi kuukautta. Yritämme ottaa nyt pölyn hieman laskeuduttua rauhallisesti, ja puuhastella lähtöön liittyviä asioita pikkuhiljaa eteenpäin. Pompottelemme sähköpostilla listaa, johon vuoron perään lisäämme ennen lähtöä hoidettavia asioita. Lista alkaa olla jo nyt aika pitkä.

Odotus siis jatkuu.

Kun puhelin soi

Eilen se puhelu tuli. Olimme sopineet yhteyshenkilömme kanssa, että hän soittaa minulle, kun adotioluvista päättävän komitean syyskuun kokouksen tiedot tulevat, olivat ne sitten hyviä tai huonoja uutisia meidän kannaltamme. Kun puhelin sitten eilen soi, ja näin kuka soittaa, vastasin varsin lunkisti. En edes siirtynyt avokonttorista suljettuun tilaan puhumaan.

Kun toisesta päästä kuului sanat ’onneksi olkoon’, sydän meinasi ihan oikeasti revetä rinnasta ulos, ja syöksyin kompuroiden lähimpään neuvotteluhuoneeseen. Yhteyshenkilömme kertoi paljon asioita, mutta en kuullut niistä mitään. Jouduin keskeyttämään hänet, ja toteamaan, että ”en ymmärrä nyt yhtään mitään mistä kerrot – mun on pakko soittaa miehelleni nyt heti”. Toisesta päästä kuului naurua, ja sovimme, että palaamme asiaan maanantaina. Itkimme miehen kanssa puhelimessa, ja hoimme nyyhkytyksen välissä vuorotellen ’ei ole totta, ei ole totta’.

Miten kaikki menee tästä eteenpäin, ei mitään tietoa. Paikallisella järjestöllä on lapsiesitys kuulemma meille valmiina, (ainoa asia, jonka puhelusta ymmärsin) mutta mitä se tarkoittaa aikataulullisesti, on vielä täysi mysteeri. Lapsisesitysten saaminen Suomeen saakka on kestänyt pahimmillaan kolmekin kuukautta, mutta se kuulostaa tässä vuosien odotuksessa varsin kohtuulliselta. Ne ovat sitten varmasti elämämme pisimmät kolme kuukautta.

Ajatuksia akkain lehdistä

Rakastan aikakauslehtiä – tai aikkareita, kuten alalla tavataan sanoa. Olen perinyt rakkauteni näitä kiiltäviä painotuotteita kohtaan äidiltäni, jolle tulee kotiin tilattuna kaikki mahdolliset naistenlehdet. Onko mikään ihanampaa kuin haalia äidin lehtilaarista pino lehtiä, keittää hyvät kahvit, pihistää kaapista jotain herkullista natusteltavaa ja levittäytyä ruokapöydän ääreen kommentoimaan reseptejä, haastateltavia tai syksyn ihanimpia takkeja? Edes se, että työskentelin jonkin aikaa itsekin lehtien parissa ei ole myrkyttänyt intohimoista suhdettani naistenlehtiin.

Kun Keniaan lähteminen jossain vaiheessa näytti vielä todennäköiseltä, peruin hätäpäissäni kaikki omat lehtitilaukseni. Nyt sitten sorrun säännöllisesti ylilyönteihin marketin lehtihyllyllä, puhumattakaan Akateemisen lehtiosastolla. Voisin tietysti mennä kirjaston lukusaliin viettämään lehtihetkiä, mutta siellä ei saa rouskuttaa suklaakeksejä eikä hörppiä kahvia. Verkkoversiot toimivat lentokoneessa tai bussissa, mutta täydelliseen lehtihetkitunnelmaan niiden kanssa ei vaan jotenkin pääse.

Olen tarkkaillut omaa käyttäytymistä lehtien parissa, ja olen huomannut toistavani samoja rutiineja. Luen esimerkiksi lehden aina takakannesta aloittaen, väärin päin. En tiedä mistä tämä johtuu, mutta niin vain tapahtuu aina. Tiedän, että lehden rakenne ei toimi näin päin plärättäessä, hienojen aloitusaukeamien wau-efektit menevät ohi suun, eikä siinä ole muutenkaan mitään järkeä. Lisäksi usein aloitan juttujen lukemisen loppukaneetista, ja jos se on kiinnostava, silmäilen väliotsikkoja ja kuvatekstejä, ja jos nekin vetävät puoleensa saatan jopa lukea koko jutun.

Mutta ennen kuin aloitan alusta saakka, seuraa tärkein lukemiseen vaikuttava seikka; haastateltavien iän ja mahdollisten lasten iän esiin onkiminen. Onneksi nimet on useissa aviiseissa lihavoitu tämän toimenpiteen nopeuttamiseksi. Jos haastateltavalla on lapsia, seuraa nopeita kalkulaatioita siitä, minkä ikäiselle vanhemmalle lapset ovat syntyneet. Juttu pääsee lukulistalle myös sitä todennäköisemmin, mitä suurempi on vanhemman ja lapsen välinen ikäero. Varmimmin luen jutun kokonaan, jos silmiini osuu esimerkiksi Piia (38) ja Janne (42), enkä nopealla silmäyksellä löydä lihavoituna Onni (6) ja Olivia (8). Jos taas nostossa lukee ”Salamarakkaus iski kesällä – ja elokuussa Milla oli jo raskaana”, käännän sivua ja keskityn mieluummin syksyn meheviin huulipunauutuuksiin.

Kaiken kaikkiaan naistenlehtiin mahtuisin paljon enemmän juttuja siitä, kuinka perheen voi perustaa monella tavalla, eikä siihen välttämättä liity synnytys, parisuhde – eikä edes adoptio. Harva meistä lapsettomuuden läpikäyneistä kuitenkaan haluaisi omaa naamaansa lehtien palstoille, vaikka se auttaisikin yleisen mielipiteen muuttamisessa ja ihmisten suhtautumisessa lapsettomia kohtaan. Lapsettomuuteen tuntuu liittyvän aivan naurettavan suuri häpeä, paljon suurempi kuin vaikka vaikean sairauden voittamiseen liittyy. Toivottavasti tämä joskus muuttuu.

Kun puhelin ei soi

Kärsivällisyysvarantoni on aivan lopussa. Mitään ei irtoa, vaikka sammiota kaapisi kokkikaupasta ostetulla kalliilla nuolijalla. Tyhjä on, död, kaput. Mistä saisi ostaa lisää kärsivällisyyttä? Pitäisikö tsekata E-baysta. Ehkä jollain puolalaisella insinöörillä olisi hieman ylimääräistä? Olen valmis maksaman korkeankin hinnan.

Hetkessä eläminen ja oman elämän hallinnasta irti päästäminen vaatii sankarillista luonteenlujuutta, joka joinakin päivinä on ollut erittäin kadoksissa. On käyttäydyttävä täysin kuulisti, vaikka oikeastaan tekisi mieli repiä honkia juurineen maasta. Saakeli, kun ei tiedä mitään aikatausta – tai edes sitä, onko meille tulossa ns. aikataulua! Jos saisi edes pienen tiedon murusen, voisi järjestellä asuntoon ja töihin liittyviä asioita edes jotenkin meille edullisella tavalla. Pahinta on täydellinen radiohiljaisuus. Prosessista ja päättävistä kokouksista ei kuulu mitään, ei yhtään mitään. Keniassa on varsin levotonta. Huonoja uutisia tippuu viikottain: aseellisia hyökkäyksiä, kidnappauksia, lentokoneita huumelastissa putoaa maahan… Olen löytänyt Kenian katastrofien jäljille Twitterissä, ei ehkä olisi kannattanut, mutta en voi enää nyt lopettaa uutisten seuraamista. Pelkään, että valkonaamojen asuminen maassa kielletään kohta kokonaan.

Yhteyshenkilömme Suomen järjestössä ei vastaa sähköposteihin, joissa kysyn jotakin olennaista, mutta vastaa, kun ilmoitan että olemme kuukauden reissussa ja että tekstiviesteillä saa parhaiten kiinni. Iloista lomaa -toivotus tulee salamannopeasti. Tekisi mieli räjäyttää koko sähköpostilaatikko. Sen sijaan laitan kiltin poissaoloviestin.

Viime vuonna tähän aikaan emme uskaltaneet lähteä pitkälle kesämatkalle. Kitkuttelimme lomat viikon reissulla juhannuksen aikaan ja toisella lyhyehköllä matkalla syyskuussa. Muistan, kun siivoilin kaappejani hiljaisessa toimistossa toisten ollessa lomalla, ja mietin vuorosanoja tilanteeseen, jossa kerron Keniaan lähdöstä työkavereilleni. Sain itseni lähes kyynelehtimään. Sain aikaisia Save the date -kutsuja kun joululounaille ja mietiskelin myhäillen, että näinköhän olemme enää Suomessa.

Kun kristallipallo ei kerro mitään, ei odottajakaan voi viettää elämäänsä puhelimen vieressä vartoen. Voihan olla, että soittoa ei tulekaan ikinä. Niinpä tänä kesänä emme toista virhettämme. Kuukauden sukellusreissu on juuri alkamassa. Kevät on ollut superrankka, ja koetellut meitä molempia. Olemme auttaneet paljon lähipiiriämme, ja olemme itsekin saaneet paljon apua. Ilman läheisimpiä ystäviäni en olisi selvinnyt, kun synkkä virta nappasi kevätkuukausian otteisiinsa. Ymmärrän, että ystäviemme on välillä vaikeaa käsittää, miksi meillä on vaikeaa. Meillähän on kaikki vapaus tehdä mitä huvittaa ja milloin huvittaa. Ruuhkavuosissa rämpivälle ystävälleni on turha selittää, että kurahousujen paikkaaminen ja maanantailettujen paistaminen ovat unelmalistallani kärkipäässä.

Joka tapauksessa olemme ansainneet tämän loman joka sekunnin. Tilaan nyt lasin samppanjaa.

Ilmapallo taivaalla

Ei ole helppoa päästää unelmistaan irti. Viime kesänä olimme kovasti tekemässä lähtöä Keniaan. Nyt on taas kesä ja Keniasta ei ole kuulunut pihaustakaan. On vain hyväksyttävä, että nyt on näin.

EDIT 30.6.2014: Pakkko linkittää Kaikki mitä rakastin -blogin postaukseen tismalleen samasta teemasta

Itseäni suurempaa tekemistä

Nyt, kun Kenian adoption toteutuminen näyttää entistäkin epätodennäköisemmältä ja elämä lapsettomana varsin todennäköiseltä, ärsyynnyin mitokondrioitani myöten lueskellessani uusinta Oliviaa. Toimittaja Katja Ståhl neuvoo lehdessä kuinka lapsettomien tulisi keksiä joitain ”itseään suurempaa tekemistä” sillä välin, kun perheelliset keskittyvät jalostamaan täydellistä jälkikasvuaan.

Ståhlin neuvo on homogeenisessa kulttuurissamme hyvin yleinen ilmiö, jota kuulee usein jopa oman lähipiirin suusta. Minusta on väärin otaksua, että lapsettomien tulisi saada aikaan jotain suurta ja merkittävää, joka oikeuttaisi meidät ilman lapsia jääneet pariskunnat samanarvoiseksi osaksi yhteiskuntaa kuin lapsiperheet. Miksi lapsettomien pitäisi ratkaista Sudanin vesiongelma, raataa kaikki illat vapaaehtoistyön parissa, suorittaa kolme trithlonia kesässä tai luoda vähintäänkin nousujohteista kansainvälistä uraa, kun samaan aikaan toisaalla on ihan ok lämmittää mikrossa makaronilaatikkoa, laittaa lastenohjelmat pyörimään ja vajota sohvalle päivittämään Facebookia?

Miksi lapsettomaksi tuomittu pariskunta ei saisi haaveilla ihan tavallisesta ja mukavasta elämästä niin kuin suurin osa lapsiperheistäkin? Jos ei ole lapsia, on pakko olla jotain muuta, suurta. Olen nähnyt paljon ikäisiäni vanhempia, joiden paneutumista omien lasten kasvatukseen ei varsinaisesti voi pitää merkittävänä sankaritekona. En usko myöskään, että itse venyisin vanhempana sellaisiin suorituksiin, jotta kun lapsi muuttaa kotoa, voisin kysäistä lapsettomalta naapurilta, että katsokaas tätä täydellistä minun kasvattamaani tulevaa nobelistia! Mitä sinä olet muuten saanut aikaiseksi tänä aikana?

Ståhlin mukaan lapsiperheet myös tuottavat yhteiskuntaan uusia veronmaksajia, joilla ”maksetaan lapsettomien katkomia koipia”. Heh, en viitsi edes kommentoida tätä. Niinpä painun takaisin viettämään vähäpätöistä viikonloppuani, jonka aikana en ajattelut saada aikaiseksi mitään merkittävää.

Odotan lasta

Facebookin mainokset tarjoavat yleensä ihmelaihdutuslääkkeitä ja kerhotossuja. Eilen sivun laidassa ollut kysymys pysäytti suurin kirjaimin: ”Odotatko lasta?” Heh, no itseasiassa kyllä – ties monettako vuotta.