Meanwhile in Kenya

Sängyssä maiskuttelee pieni poika, joka on antanut puolen tunnin kitisevän taistelun jälkeen periksi päiväunille. Ulkoa kantautuu liikenteen ja ihmisten ääniä; mopoja, kanoja, lehmiä, autoja, lintuja. Joku polskii uima-altaassa. Valkoiset verhot nousevat paahteisen tuulen mukana lähes vaakatasoon, ja tuuletin pyörii taukoamatta katossa. On alkuiltapäivän helteisin hetki – mitä otollisin aika pienelle siestalle. Mutta pienen pojan on vaikea saada unen päästä kiinni, mielessä vilisee kaikenlaista uutta ja outoa; lentokoneita, autoja, valkoista hiekkarantaa, uima-allasta, ravintolaa, kauppaa, leluja, kirjoja ja herkkuja. Lisäksi kintereillä pyörii jatkuvasti kaksi isoa valkoista: Mommy ja Daddy, jotka ovat huolissaan vähän kaikesta, kysyvät jatkuvasti onko vessahätä, pukevat kömpelöillä valkoisilla käsillään pojan päälle kummallisia vaatteitta, syöttävät hieman oudonmakuista ruokaa ihme aikoihin, eivät ymmärrä puhetta ja haluavat jatkuvasti halia ja pusutella.

Pieni poika ei ehkä ymmärrä, että hän ei koskaan enää palaa tuttujen hoitajien ja kavereiden luo lastenkotiin toiselle puolelle Keniaa, vaan nämä kaksi isoa valkoista tyyppiä ovat nyt vastuussa hänen hyvinvoinnistaan täällä Intian valtameren äärellä – ja myöhemmin kaukana Suomessa. Niin kauan, että hän on aikuinen. Päivä päivältä poika luottaa mommyyn ja daddyyn enemmän, testailee mitä kaikkea he antavat hänen tehdä, missä mene raja. Hän uskaltaa jo riehua, kikattaa, raivota ja itkeä täysin vapautuneesti – mutta vain kotona. Uusissa tilanteissa poika hakeutuu syliin, suu nipistyy tiukasti kiinni eikä sieltä tule inahdustakaan. Ihan turha tulla kyselemään mitä kuuluu ja mikä on nimi, hän on päättänyt että kodin ulkopuolella ei puhuta mitään. Se on isoille valkoisille ihan ok, small talkia ehtii opettelemaan myöhemminkin. Nyt on tärkeintä että ollaan kaikki kolme nyt tässä, ruoka maistuu, nukutaan ja leikitään.

Mainokset

Joulupostia

Saimme eilen puhelun, pieni suloinen poika odottaa meitä Keniassa, Ugandan rajan tuntumassa!

Heräsin aamuyön tunteina vain noustakseni katsomaan pojan kuvaa. Niin vakava ilme ja maailman kauneimmat silmät!

Onnen tunnetta on vaikea sanoin kuvata. Olemme yksinkertaisesti mykistyneen onnellisia.

Tätä on odotettu.

Matka jatkuu sittenkin

Tänään saapuneen tiedon mukaan saamme jatkaa adoptioprosessiamme Keniassa!

Paikallinen adoptiotamme hoitava järjestö on saanut luotettavalta taholta epävirallisen vahvistuksen siihen, että adoptiojärjestöt voivat edetä Kenian adoptiokomitean luvan saaneiden hakijaperheiden prosessien kanssa.

Olemme tietysti onnesta sekaisin, vaikka takaraivossa jyskyttääkin vielä epävarmuus. Lopullinen helpotus tullee vasta, kun saamme lapsen syliimme.

Nyt toivomme, että lapsiesityksemme saapuisi pian. Paikallistoimisto Keniassa aloittaa loppiaiseen ylettyvän joulutauon perjantaina, joten todennäköisesti vasta joulun jälkeen saamme lisää uutisia.

Olen niin onnellinen, että tapasimme toisen, täsmälleen samassa tilanteessa olevan pariskunnan juuri ennen kuin synkkä uutispommi putosi niskaamme. Vertaistuki on ollut viime viikkojen ajan kullan arvoista.

Keniassa olevat perheet, joilla on lapsi hoidossaan, saavat jatkaa prosessinsa loppuun. Nyt toivotaan, että ne perheet, joiden hakemukset odottavat Kenian adoptiokomitean hyväksyntää olisivat saaneet hyväksynnän marraskuun kokouksessa ja saisivat myös jatkaa prosessia.

On tämä uskomatonta karusellia!

Lapset politiikan pelinappuloina

Jossain Nairobin tunkkaisen toimistohuoneen kaapissa on kansio, jonka kannessa on pienen lapsen kuva ja sisällä kaikki hänestä saatavilla oleva tieto. Tuo kansio on ehkä jo meidän kansiomme välissä. Valmiina postitettavaksi Suomeen. Vain muutamaa paperia vailla.

Jos presidentin mahtikäsky toteutuu, kansio jää kaappiin, ja tuo pieni lapsi kasvaa Espoon sijasta orpokodissa jossain päin Keniaa. Hän on silti onnekkaampi kuin monet Kenian kahdesta miljoonasta orvosta, joista suurin osa elää kaduilla, eikä koskaan tule saavuttamaan edes teini-ikää. Tai teini-iän saavuttaessaan on jo suuren lapsikatraan äiti, seksiorjana Kenian hyväosaisille, orjana tehtaassa, vakavasti sairas, aliravittu, huumekoukussa tai osana vaarallista rikollisryhmää.

Ihmiskauppaa Keniassa selvittävä raportti, jonka perusteella Kenian hallitus on presidentin johdolla tehnyt päätöksen ulkomaisen adoption lopettamisesta, ei edes mainitse adoptiota. Silti ensimmäinen toimenpide, joka ihmiskaupan kitkemiseksi tehdään, on kansainvälisen adoption välitön lopettaminen.

Toisin sanoen adoptioiden lopettamisesta kärsivät eniten Kenian kodittomat lapset. Lapsikauppaa pyörittävät ryhmittymät voivat jatkaa toimiaan aivan kuten ennenkin ‒ ne kun ovat toimineet tähänkin asti järjestäytyneen adoptiotoiminnan ulkopuolella.

Kenian vallankahvassa olevat eivät ole ehkä ajatelleet myöskään sitä, että ulkomaiset adoptoijat rahoittavat monia maan orpokodeista. Kun kansainväliset adoptiot loppuvat, myös orpokoteja ylläpitävät rahavirrat pienenevät huomattavasti. Julma fakta on myös se, että adoptioiden lopettamisen jälkeen länsimaalaisten kiinnostus Kenian orpoja lapsia kohtaan vähenee.

Adoptio ei kuitenkaan ole hyväntekeväisyyttä. Pohjimmiltaan kyse on meidän itsekkäästä halustamme perustaa perhe. Halusimme tehdä sen mahdollisimman eettisellä tavalla, siksi valitsimme Kenian. Kohdemaan, jossa lasta ei luovuteta vieraille länsimaalaisille luksushotellin aulassa, vaan jossa lapsen sopeutumista uuteen perheeseen seurataan kolmen kuukauden ajan, ja vasta sen jälkeen voidaan aloittaa lasta koskeva oikeuskäsittely maan korkeimmassa oikeudessa. Lapsi ja vanhemmat asuvat yhdessä perheenä lapsen kotimaassa 8‒12 kuukautta, mikä antaa länsimaalaisille vanhemmille mahdollisuuden tutustua lapsen juuriin ja kulttuuriin erityisen hienolla tavalla.

Nyt Kenian poliittinen valtapeli on saavuttanut pisteen, joka koettelee ihmisyyden ja inhimillisyyden perusrakenteita. Julma peli on koskettaa varsinkin heitä, jotka ovat jo maassa kenialainen lapsi hoidossaan, mutta myös meitä, jotka olimme jo sydämissämme niin valmiita kenialaisen pienokaisen vanhemmiksi.

EDIT 30.11.2014 klo 18.50: Lisäänpä tähän vielä kenialaisen K24TV:n uutiskanavan jutun samasta aiheesta: Linkki uutisvideoon.

EDIT: 2.12.2014 klo 16.15: Lisää paikallisia uutisia aiheesta: Linkki The Star -lehden uutiseen.

Kuinkas sitten kävikään

Kenia iskee kylmällä kalalla päin naamaa: hallitus on nyt presidentin johdolla tehnyt päätöksen, että kaikki kansainväliset adoptiot kielletään ja adoptioita hoitavien järjestöjen toimintaluvat lakkautetaan. Päätös on lainvoimainen heti.

Daily Nation -lehden artikkeli aiheesta.

Pilvilinnasta tultiinkin siis pää edellä maahan. Miten tästä mennään eteen päin, emme tiedä.

Sanattomaksi vetää ja järki lähtee.

Unia ja nokkamuki

Sain juuri ystävältäni (ja tulevan lapsemme tulevalta kummilta) whatsappia. Hän oli nähnyt unta, että saimme lapsitietopuhelun, ja hetikohta pienokainen olikin sylissämme. Toivon hartaasti, että kyseessä oli enneuni!

Olemme viime viikot hoidelleet verkkaiseen tahtiin lähtöön liittyviä asioita. Niistä isoin, eli asunnon kohtalo, näyttäisi ratkeavan meille mieluisella tavalla. Kun melkein kaikki asiat tässä projektissa ovat menneet tähän saakka päin mäntyä, tuntuu uskomattomalta, että juttuja nyt aivan loksahtelee paikoilleen.

Muistiinpanovihkoni töissä täyttyy vuorotellen työasioista ja satunnaisista hupaisista lähtöön liittyvistä listauksista, kuten tämä, kesken erään tylsän videopalaverin raapustettu lista: nokkamuki, aurinkohattu, kylpylelu, dubloja, huppupyyhe.

Miltä nyt tuntuu?

Niin, miltä? Sitä kysytään tämän tästä, enkä oikein osaa vastata mitään. Olo on toisaalta helpottunut, mutta pienen pieni pessimisti sisälläni haluaisi nähdä sen lapsiesityksen, ennen kuin voi olla aivan varma, että tämä asia elämässämme nyt ihan oikeasti tapahtuu. Olemme juhlistaneet asiaa perheen ja ystävien kanssa, mutta onnenkyynelien seassa olen tuntenut myös pienen pieniä pelon pistoja sydämessäni. Entä jos tämä onni viedään meiltä taas pois? Ihminen ei taida uskoa, ennen kuin näkee, niin se vain on.

Silti joka päivä tulee eteen arkisia ja pieniä asioita, jotka ovat meille niin isoja. Kuten eilen illalla, kun mies testasi ostamaamme kantoreppua siskon pienellä lapsella. Lapsi nukahti tyytyväisenä lämpöiseen reppuun, ja mies puuhaili muina muumipappoina vauvan isoveljen kanssa kurpitsalyhtyä. Katselin heitä, ja nieleskelin pieniä onnenkyyneleitä. Varsinainen itkupilli olen ollut viimeaikoina muutenkin – ei ole tainnut ’the puhelun’ jälkeen mennä yhtään päivää ilman tarvetta nenäliinalle.

Olemme saaneet Kenian päästä arvion, että he saavat lapsiesityksen meille kahden kuukauden sisään, mutta samaan hengenvetoon myös varoituksen, että saattaa mennä ylikin kaksi kuukautta. Yritämme ottaa nyt pölyn hieman laskeuduttua rauhallisesti, ja puuhastella lähtöön liittyviä asioita pikkuhiljaa eteenpäin. Pompottelemme sähköpostilla listaa, johon vuoron perään lisäämme ennen lähtöä hoidettavia asioita. Lista alkaa olla jo nyt aika pitkä.

Odotus siis jatkuu.