Kun sanon päivää, hän sanoo buongiorno

Tervehdin aamuisin rannalla kaikkia vastaantulijoita joko englanniksi tai swahiliksi. Noin 90 prosenttia valkoisista aamukävelijöistä vastaa tervehdykseeni italiaksi – ja jättää jälkeensä huumaavan Aqua di Parma -pilven. Se jaksaa hämmästyttää aina vaan. Täällä Watamussa voi nimittäin italiainen lomailla osaamatta sanaakaan vierasta kieltä. Paikalliset puhuvat italiaa sujuvasti. Ruokalistat, ohjeet, kaikenlaiset opasteet ja palvelut ovat tietenkin italiaksi. Lähes kaikki kylän ravintolat ovat myös italialaisia. Ja koska kyseiselle asiakaskunnalle kelpaa vain paras, ovat pastat, pizzat, focacciat ja risotot ensiluokkaisia. Tienposkessa olevasta muovituolikahvilasta saa täydellisen macchiaton ja vastapaistetun briossin. Jäätelöstä nyt puhumattakaan. Pienen poikamme elämän ensimmäinen jäätelö taisi olla stracciatella ja ensimmäinen ravintolaruoka rakkaudella haudutettu ragu-kastike kera tuorepastan. Voi olla, että Pirkka-bolognese ja mansikka-Eskimo maistuvat pojan suuhun aika laimeilta, kun täältä Afrikan Little Italysta kotiudumme Suomeen.

Italialaiset kuulemma tulivat Watamuun 20 vuotta sitten – ja jäivät. Lähes kaikki yksityistalot ja monet resorteista ovat italialaisomistuksessa. Lomalennot laskeutuvat läheiseen Malindin kaupunkiin suoraan Milanosta ja Roomasta. Puolialastomat lapset huutelevat kentältä lähtevien autojen perään dolci, dolci! (namia) Kenties joku on heitellyt heille Baci Perugina -namuja auton ikkunasta.

Olen pakon sanelemana (mieluummin kuitenkin opettelisin täällä ollessamme swahilia) verrytellyt uinuvaa italiankielentaitoani, ja on ollut hauska huomata, että hyvin vähäiselläkin sanavarastolla (ja nyt tarkoitan hyvin vähäistä) pääsee melko pitkälle, kun vaan rohkeasti ryhtyy juttusille. Nuorempana osasin varmasti paljon, paljon enemmän kieltä, mutta uskalsin puhua paljon vähemmän. Ikä ei tuo varmuutta, mutta hävettää vähemmän.