Itseäni suurempaa tekemistä

Nyt, kun Kenian adoption toteutuminen näyttää entistäkin epätodennäköisemmältä ja elämä lapsettomana varsin todennäköiseltä, ärsyynnyin mitokondrioitani myöten lueskellessani uusinta Oliviaa. Toimittaja Katja Ståhl neuvoo lehdessä kuinka lapsettomien tulisi keksiä joitain ”itseään suurempaa tekemistä” sillä välin, kun perheelliset keskittyvät jalostamaan täydellistä jälkikasvuaan.

Ståhlin neuvo on homogeenisessa kulttuurissamme hyvin yleinen ilmiö, jota kuulee usein jopa oman lähipiirin suusta. Minusta on väärin otaksua, että lapsettomien tulisi saada aikaan jotain suurta ja merkittävää, joka oikeuttaisi meidät ilman lapsia jääneet pariskunnat samanarvoiseksi osaksi yhteiskuntaa kuin lapsiperheet. Miksi lapsettomien pitäisi ratkaista Sudanin vesiongelma, raataa kaikki illat vapaaehtoistyön parissa, suorittaa kolme trithlonia kesässä tai luoda vähintäänkin nousujohteista kansainvälistä uraa, kun samaan aikaan toisaalla on ihan ok lämmittää mikrossa makaronilaatikkoa, laittaa lastenohjelmat pyörimään ja vajota sohvalle päivittämään Facebookia?

Miksi lapsettomaksi tuomittu pariskunta ei saisi haaveilla ihan tavallisesta ja mukavasta elämästä niin kuin suurin osa lapsiperheistäkin? Jos ei ole lapsia, on pakko olla jotain muuta, suurta. Olen nähnyt paljon ikäisiäni vanhempia, joiden paneutumista omien lasten kasvatukseen ei varsinaisesti voi pitää merkittävänä sankaritekona. En usko myöskään, että itse venyisin vanhempana sellaisiin suorituksiin, jotta kun lapsi muuttaa kotoa, voisin kysäistä lapsettomalta naapurilta, että katsokaas tätä täydellistä minun kasvattamaani tulevaa nobelistia! Mitä sinä olet muuten saanut aikaiseksi tänä aikana?

Ståhlin mukaan lapsiperheet myös tuottavat yhteiskuntaan uusia veronmaksajia, joilla ”maksetaan lapsettomien katkomia koipia”. Heh, en viitsi edes kommentoida tätä. Niinpä painun takaisin viettämään vähäpätöistä viikonloppuani, jonka aikana en ajattelut saada aikaiseksi mitään merkittävää.

Mainokset

Odotan lasta

image

Facebookin mainokset tarjoavat yleensä ihmelaihdutuslääkkeitä ja kerhotossuja. Eilen sivun laidassa ollut kysymys pysäytti suurin kirjaimin: ”Odotatko lasta?” Heh, no itseasiassa kyllä – ties monettako vuotta.

Mikä fiilis?

Tapasin juuri pitkästä aikaa rakkaan opiskelukaverini. Aika pian olimme tutun kysymyksen äärellä: No onko mitään kuulunut? Pistin saman vanhan levyn päälle: Ei mitään uutta, eikä tiedetä milloin jne… Mutta sitten ystävä heitti puun takaa toisen kysymyksen: Mikä sun fiilis on nyt?

Hiljenin (kerrankin). Hyvä kysymys, jota en oikeastaan ole pysähtynyt miettimään ja jäsentelemään viime aikoina. Miltä tämä kaikki minusta tosiaan tuntuu? Kuulostelin itseäni. Toisaalta olo vielä ihan toiveikas, suunnittelemme elämäämme lapsen kanssa – toisaalta sitä taas on ihan ranteet auki, ja odotus tuntuu kohtuuttomalta kärsimykseltä. Kristallipallon puuttuessa päässä velloo aikamoinen ajatusten sekamelska: Kesälomat pukkaa niskaan – uskaltaako lähteä kauemmas reissuun, kuka tuttu vuokraisi asuntomme reissun ajaksi jos lähtö tulisi, milloin kertoa koko projektista töissä, pitäisikö auto myydä jo nyt, mitä jos The soittoa ei koskaan tulekaan. Onko meillä plan B? (ei ole) Kuinka kauan ystävämme jaksavat kuunnella adoptiotilitystä ja kestääkö avioliittomme jos tämäkin suunnitelma menee puihin?

Sitten vastasin ystävälleni: No ihan jees. Välillä menee jopa tunti, etten ajattele koko asiaa.