Kesäkuu

Käsittämätöntä, että on jo kesäkuu. Olemme saaneet päivämäärän oikeuden istunnolle: 24.6. Tähän ns. ensimmäiseen istuntoon meidän ei itse tarvitse osallistua, vaan vasta toista istuntoa varten matkustamme Mombasaan.

Päivämäärän saaminen ensimmäiselle istunnolle ei vielä tarkoita, että voisimme yhtään arvioida milloin saisimme prosessimme päätökseen. Toisaalta kotiinkaan ei ole vielä yhtään kiire. Olemme tutustuneet mukaviin, maailmaa nähneisiin ihmisiin, ja löytäneet oman paikkamme täällä pikkukylällä. Tietysti omia ystäviä ja perhettä on kovasti ikävä. Onneksemme monet heistä tulevat myös vielä vierailemaan Keniassa. Tälläkin hetkellä toinen mummeista on täällä vieraanamme.

Arkea rytmittävät pikku M:n leikkikoulupäivät, omat opiskelut sekä pienet hyväntekeväisyys- ja duuniprojektimme. Olemme käyneet myös pikku M:n koululla luennoimassa. Erittäin hauskaa vaihtelua ja ennen kaikkea todella innostunut yleisö! Olemme tehneet myös pieniä retkiä lähiseudulle. Kyllä vaan on Kenia täynnä hienoja paikkoja.

Pikkuinen perheemme tuntuu jo kovin luonnolliselta yksiköltä. Pikku M on oppinut jonkin verran lisää suomea, ja ymmärrys on lisääntynyt huomattavasti. Yllättäen eniten sanastoa on kertynyt mopoiluun liittyen. Kulkupelinämme täällä kylällä toimii mopo, eikä pikku M:ää tarvitse kahta kertaa houkutella mukaan kauppareissulle. 🙂

Äitienpäivä

Vaikka pikku M ei vielä virallisesti olekaan meidän lapsemme, vietimme eilen ensimmäistä yhteistä äitienpäiväämme. Mies oli väsännyt alakerrassa tarjottimellisen herkkuaamupalaa, joka kiikutettiin minulle petiin saakka. Pikku M naposteli onnessaan lautaseltani ja ihmetteli iloisena, miksi nyt syödäänkin aamupalaa yläkerrassa. Sain erittäin toivotun lahjan (kiitos!!), minut vietiin rentoutumaan, sitten herkkulounaalle meren ääreen, ja päiväunien jälkeen nautiskeltiin vielä kakkua ja lasit kuplivaa. Sain äitienpäiväviestejä ystäviltäni ympäri maailman. Kaikki tämä tuntui sydämessä asti.

Illalla ei meinannut uni tulla. Jossain syvällä sielussa tuntui kuin olisi ollut vähän varkaissa. Että sainko minä tässä nyt oikeasti juhlia? Vuosikaudet äitienpäivä tuntui itselle niin haikealta ja saavuttamattomalta juhlalta. Keskityin juhlistamaan omaa äitiäni, ja yritin olla ajattelematta sitä, että onko tämä nyt kenties se viimeinen äitienpäivä meille ilman lasta. Lapsettomien lauantai tuntuu edelleen koskettavammalta kuin sitä seuraava sunnuntai.

Sosiaalinen media oli tänäkin äitienpäivänä pullollaan viestejä, joissa äidit kertovat, että elämä ilman lapsia olisi tyhjää, ja ennen lapsia he eivät tienneet elämästä mitään. Ne satuttavat ja raivostuttavat edelleen. Lapset – niin biologiset kuin adoptoidut tai bonuksena tulleet – ovat meillä vain hetken lainassa. Lapset eivät voi elää vanhempiensa puolesta, ja minusta on aika vaarallista ajatella, että he ovat vastuussa vanhempiensa koko elämänsisällön tuottamisesta.

P.S. Skypeteltiin tietysti heti aamulla omille äideillemme (a.k.a. mummeille) Suomeen. Olin antanut oman äitini äitienpäivälahjan salaa isän matkalaukkuun kuljetettavaksi. Isä oli jemmannut sen niin hyvään paikkaan, että sitä ei vielä eilisiltaan mennessä ollut löytynyt…:) No ehkä afrikkalainen yllätys löytyy jonain päivänä. Onneksi se ei ollut mitään pilaantuvaa.

Pitkästä aikaa

Voi ei, blogin päivittäminen on jäänyt! Perjantaina tuli tasan kolme kuukautta täyteen siitä, kun saimme pikku M:n hoitoomme. Samalla ns. fostering period päättyi ja oikeusprosessimme voi alkaa. Vappu osui sopivasti samalle päivälle, joten väsäsimme juhlapäivän kunniaksi simaa sekä munkkeja, ja kutsuimme naapurit kylään.

Kolme kuukautta tuntuu yhtä aikaa pitkältä ja lyhyeltä ajalta. Toisaalta tuntuu, että vasta eilen tulimme lastenkodilta tänne Watamuun, toisaalta taas tuntuu, että olemme olleet täällä vähintäänkin vuoden. Kummallista. Yhtenä päivänä pikkku perheemme tuntuu luonnolliselta ja todelliselta, ja toisinaan taas olemme kaikki yhtä ymmällämme, että mitä nyt pitäisi tehdä. Yleensä olemme tehneet niin kuin oikealta tuntuu juuri sillä hetkellä.

Tämän viikon tiistaina tapauksemme failattiin Mombasan korkeimpaan oikeuteen. Ensimmäinen oikeuden istunto on kuitenkin todennäköisesti vasta kesäkuun alussa, koska tuomari lomailee koko toukokuun. Lakimiehemme arvion mukaan toinen istunto saattaisi hyvällä tuurilla mahtua vielä kesäkuun puolelle. No niin tai näin, prosessimme kuitenkin etenee. Järjestön sosiaalityöntekijä on vieraillut luonamme kolmesti ja meille nimitetty guardiankin jo kahdesti. Guardian tulee vielä ainakin kerran, ja lisäksi edessä on yhden viranomaisen kotikäynti ja kuulustelu. Nämä kaikki kolme kokoavat oman raporttinsa oikeuden toista istuntoa varten.

Mitä muuta kertoisin?

Arki on asettunut omiin trooppisiin uomiinsa. Leikkiä, syömistä, päiväunia, asioiden hoitoa, uimista altaassa ja meressä sekä rannalla haahuilua. Vuorotellen pestään hiekkaisia jalkoja ja levitellään aurinkorasvaa. Pikku M käy neljästi tai viidesti viikossa englanninkielisessä leikkikoulussa, joka tosin oli juuri kolme viikkoa lomalla. Itse olen iltaisin tehnyt pientä kirjoitusprojektiani, ja mies opiskelee uutta tutkintoa. Olo on alkuviikkojen hässäkän jälkeen levollinen – uskoakseni myös pikkumiehellämme.

Meillä on käynyt myös ensimmäiset vieraat; ensin hyvät ystävämme (M:n tulevat kummit) ja heti perään vanhempani. Vieraiden myötä M:n puheenkehitys sai toivottua lisäbuustia, sekä sanoja ja jopa alkeellisia lauseita tuli rutkasti lisää. Ihmeeksemme M ei kysellyt kovinkaan paljon vieraiden perään, vaan tyytyi toteamaan, että vierashuoneet on nyt tyhjiä. Vieraat virkistivät myös meitä – oli ihanaa saada vaan olla ja jutella omien ihmisten kanssa. Tietysti kävimme myös safareilla, ja näytimme lähiseudun parhaita paloja. M nautti silminnähden kaikesta saamaastaan huomiosta.

Lupaan itselleni, että päivitän kuulumisiamme tästä lähtien useammin.

Safari njema!

Teimme viikonloppuna ensimmäisen yhteisen safarimme lähimpään luonnonpuistoon. Onni oli myötä, sillä sekä kuljettaja ja opas olivat mukavia ja erittäin asiantuntevia. Tiellemme osui laumoittain norsuja, ilta-auringossa paistattelevia kirahveja, joelle kiiruhtavia pahkasikoja, seeproja, puhveleita. Osuimme paikalle, kun nuoret leijonat olivat yhyttäneet seepran, ja virtahevot kylpivät viilentävässä virrassa. Huoneemme terassilta seurasimme, kun norsulauma toisensa perään saapui muutaman kymmenen metrin päässä olevalle valaistulle vesikuopalle juomaan. Savannin maisemat auringon noustessa ja laskisessa saivat meidän haukkomaan henkeä. Poika viihtyi autossa ja vilkutteli eläimille, nukkui – ja aika usein syötiin myös eväitä. Välillä toki myös vähän kitistiin.

Olimme samassa puistossa kahdestaan pari vuotta sitten, emmekä nähneet läheskään niin paljon eläimiä kuin tällä kertaa.

Adoptioprosessi muistuttaa monilta osin safaria. Voi tilata matkan ja valmistautua huolellisesti, mutta kukaan ei voi taata mitä reissulla loppujen lopuksi näkee. Jos joku ajaisi saman reitin tänään, minkä me ajoimme eilen, saattaisi tien varrelle osua aivan eri eläimet, auto saattaisi hajota tai voisi sataa vettä. (kuten meillä viimeksi) Niin myös jokainen adopioprosessi on erilainen. Kuvainnollisesti katsoen meidän jeeppimme ehti hajota moneen otteeseen jo ennen kuin matka oli edes kunnolla ehtinyt alkamaan. Välillä tiemme varrelle taas on osunut ihania onnenkantamoisia, joista olemme iloinneet kuin leijonalauman näkemisestä auringonlaskussa.

Sain adoptiomatkamme ollessa aluillaan itseäni viisaammalta neuvon, jota olen pitänyt ohjenuoranani ja joka tuntuu ajankohtaiselta edelleen: jokainen prosessi on erilainen, jokainen lapsi on erilainen: älä tuhlaa voimavarojasi vertailemiseen, vaan keskity omaasi.

On varsin mukavaa lukea muiden perheiden adoptiomatkoista, mutta niihin on vaarallista tuudittautua, sillä varmaa on ainoastaan se, että oma matka menee eri tavalla.

Ei ihan tavallinen tiistai

Tuntuu uskomattomalta, että tapasimme ensimmäistä kertaa vasta tasan kolme viikkoa sitten. Aika on mennyt yhtä aikaa nopeasti ja hitaasti.

Tieto siitä, milloin tarkalleen ottaen näemme toisemme vaihteli viime metreille asti. Olimme lentäneet Nairobissa järjestetystä melko turhasta orientaatiotapaamisesta Kisumuun, ja istuimme auringon jo laskiessa autossa matkalla lastenkotiin, kun meitä saattamaan tullut sosiaalityöntekijä ilmoitti, että näkisimme pojan aivan pian. Tieto oli veretseisauttava. Olimme kuvitelleet, että hän olisi saapuessamme jo yöpuulla, ja tapaisimme vasta aamulla. Kuvasimme autossa pojalle videon, jossa kerroimme että olemme tulossa hänen luokseen ja kuinka tätä hetkeä on odotettu. Poika saa joskus vuosien päästä katsoa sen. Ilman kyyneleitä ei sitäkään saatu purkkiin. Autonkuljettaja katseli toimintaamme peruutuspeilistä huolestuneena.

Tunnin kuluttua ajoimme suuresta rautaportista sisään vaatimattoman lastenkodin pihamaalle. Meitä vastaan loikki ensimmäiseksi harmaa sekarotuinen koira, perässään leveästi hymyilevä nainen kädet levällään. Lastenkodin päällikkö kaappasi meidät syleilyyn, ja kertoi aivan ensimmäiseksi rakastavansa meitä suuresti. Kyynelhana aukesi tietysti heti.

Meidät ohjattiin pieneen, kuumaan toimistoon, ja päällikkönainen ryhtyi puhelemaan ja puuhaamaan kaikenlaista. Keskityin lähinnä pitämään itseäni kasassa, eikä muistiin tallentunut yhtään sanaa koko keskustelusta. Mietin ainoastaan poikaa ja sitä, että hän on jossain aivan lähistössä. Jos hän huutaisi, niin kuulisin sen nyt.

Yhtäkkiä toimiston oviaukkoon talutettiin pieni poika. Hän katseli meitä vakavana. Ojensin kädet häntä kohti, ja hän käveli hiljaa luokseni. Katselimme toisiamme pitkän tovin, ja jompikumpi meistä (en muista kumpi ensin) nosti pojan syliinsä istumaan. Päällikkönainen rupesi toistelemaan mommya ja daddya pojalle ja osoitteli meitä. Poika toisteli hiljaa piipittäen perässä ja katseli meitä suurilla silmillään. Aika pysähtyi.

Yhtäkkiä muistimme ottaa kuviakin tilanteesta. Olen katsellut näitä kuvia paljon. Tuon hetken tunnelmaa vaikea selittää, se on luettavissa meidän kaikkien silmistä.

Meanwhile in Kenya

Sängyssä maiskuttelee pieni poika, joka on antanut puolen tunnin kitisevän taistelun jälkeen periksi päiväunille. Ulkoa kantautuu liikenteen ja ihmisten ääniä; mopoja, kanoja, lehmiä, autoja, lintuja. Joku polskii uima-altaassa. Valkoiset verhot nousevat paahteisen tuulen mukana lähes vaakatasoon, ja tuuletin pyörii taukoamatta katossa. On alkuiltapäivän helteisin hetki – mitä otollisin aika pienelle siestalle. Mutta pienen pojan on vaikea saada unen päästä kiinni, mielessä vilisee kaikenlaista uutta ja outoa; lentokoneita, autoja, valkoista hiekkarantaa, uima-allasta, ravintolaa, kauppaa, leluja, kirjoja ja herkkuja. Lisäksi kintereillä pyörii jatkuvasti kaksi isoa valkoista: Mommy ja Daddy, jotka ovat huolissaan vähän kaikesta, kysyvät jatkuvasti onko vessahätä, pukevat kömpelöillä valkoisilla käsillään pojan päälle kummallisia vaatteitta, syöttävät hieman oudonmakuista ruokaa ihme aikoihin, eivät ymmärrä puhetta ja haluavat jatkuvasti halia ja pusutella.

Pieni poika ei ehkä ymmärrä, että hän ei koskaan enää palaa tuttujen hoitajien ja kavereiden luo lastenkotiin toiselle puolelle Keniaa, vaan nämä kaksi isoa valkoista tyyppiä ovat nyt vastuussa hänen hyvinvoinnistaan täällä Intian valtameren äärellä – ja myöhemmin kaukana Suomessa. Niin kauan, että hän on aikuinen. Päivä päivältä poika luottaa mommyyn ja daddyyn enemmän, testailee mitä kaikkea he antavat hänen tehdä, missä mene raja. Hän uskaltaa jo riehua, kikattaa, raivota ja itkeä täysin vapautuneesti – mutta vain kotona. Uusissa tilanteissa poika hakeutuu syliin, suu nipistyy tiukasti kiinni eikä sieltä tule inahdustakaan. Ihan turha tulla kyselemään mitä kuuluu ja mikä on nimi, hän on päättänyt että kodin ulkopuolella ei puhuta mitään. Se on isoille valkoisille ihan ok, small talkia ehtii opettelemaan myöhemminkin. Nyt on tärkeintä että ollaan kaikki kolme nyt tässä, ruoka maistuu, nukutaan ja leikitään.

Kuinkas sitten kävikään

Kenia iskee kylmällä kalalla päin naamaa: hallitus on nyt presidentin johdolla tehnyt päätöksen, että kaikki kansainväliset adoptiot kielletään ja adoptioita hoitavien järjestöjen toimintaluvat lakkautetaan. Päätös on lainvoimainen heti.

Daily Nation -lehden artikkeli aiheesta.

Pilvilinnasta tultiinkin siis pää edellä maahan. Miten tästä mennään eteen päin, emme tiedä.

Sanattomaksi vetää ja järki lähtee.

Kun puhelin ei soi

Kärsivällisyysvarantoni on aivan lopussa. Mitään ei irtoa, vaikka sammiota kaapisi kokkikaupasta ostetulla kalliilla nuolijalla. Tyhjä on, död, kaput. Mistä saisi ostaa lisää kärsivällisyyttä? Pitäisikö tsekata E-baysta. Ehkä jollain puolalaisella insinöörillä olisi hieman ylimääräistä? Olen valmis maksaman korkeankin hinnan.

Hetkessä eläminen ja oman elämän hallinnasta irti päästäminen vaatii sankarillista luonteenlujuutta, joka joinakin päivinä on ollut erittäin kadoksissa. On käyttäydyttävä täysin kuulisti, vaikka oikeastaan tekisi mieli repiä honkia juurineen maasta. Saakeli, kun ei tiedä mitään aikatausta – tai edes sitä, onko meille tulossa ns. aikataulua! Jos saisi edes pienen tiedon murusen, voisi järjestellä asuntoon ja töihin liittyviä asioita edes jotenkin meille edullisella tavalla. Pahinta on täydellinen radiohiljaisuus. Prosessista ja päättävistä kokouksista ei kuulu mitään, ei yhtään mitään. Keniassa on varsin levotonta. Huonoja uutisia tippuu viikottain: aseellisia hyökkäyksiä, kidnappauksia, lentokoneita huumelastissa putoaa maahan… Olen löytänyt Kenian katastrofien jäljille Twitterissä, ei ehkä olisi kannattanut, mutta en voi enää nyt lopettaa uutisten seuraamista. Pelkään, että valkonaamojen asuminen maassa kielletään kohta kokonaan.

Yhteyshenkilömme Suomen järjestössä ei vastaa sähköposteihin, joissa kysyn jotakin olennaista, mutta vastaa, kun ilmoitan että olemme kuukauden reissussa ja että tekstiviesteillä saa parhaiten kiinni. Iloista lomaa -toivotus tulee salamannopeasti. Tekisi mieli räjäyttää koko sähköpostilaatikko. Sen sijaan laitan kiltin poissaoloviestin.

Viime vuonna tähän aikaan emme uskaltaneet lähteä pitkälle kesämatkalle. Kitkuttelimme lomat viikon reissulla juhannuksen aikaan ja toisella lyhyehköllä matkalla syyskuussa. Muistan, kun siivoilin kaappejani hiljaisessa toimistossa toisten ollessa lomalla, ja mietin vuorosanoja tilanteeseen, jossa kerron Keniaan lähdöstä työkavereilleni. Sain itseni lähes kyynelehtimään. Sain aikaisia Save the date -kutsuja kun joululounaille ja mietiskelin myhäillen, että näinköhän olemme enää Suomessa.

Kun kristallipallo ei kerro mitään, ei odottajakaan voi viettää elämäänsä puhelimen vieressä vartoen. Voihan olla, että soittoa ei tulekaan ikinä. Niinpä tänä kesänä emme toista virhettämme. Kuukauden sukellusreissu on juuri alkamassa. Kevät on ollut superrankka, ja koetellut meitä molempia. Olemme auttaneet paljon lähipiiriämme, ja olemme itsekin saaneet paljon apua. Ilman läheisimpiä ystäviäni en olisi selvinnyt, kun synkkä virta nappasi kevätkuukausian otteisiinsa. Ymmärrän, että ystäviemme on välillä vaikeaa käsittää, miksi meillä on vaikeaa. Meillähän on kaikki vapaus tehdä mitä huvittaa ja milloin huvittaa. Ruuhkavuosissa rämpivälle ystävälleni on turha selittää, että kurahousujen paikkaaminen ja maanantailettujen paistaminen ovat unelmalistallani kärkipäässä.

Joka tapauksessa olemme ansainneet tämän loman joka sekunnin. Tilaan nyt lasin samppanjaa.

Ilmapallo taivaalla

Ei ole helppoa päästää unelmistaan irti. Viime kesänä olimme kovasti tekemässä lähtöä Keniaan. Nyt on taas kesä ja Keniasta ei ole kuulunut pihaustakaan. On vain hyväksyttävä, että nyt on näin.

EDIT 30.6.2014: Pakkko linkittää Kaikki mitä rakastin -blogin postaukseen tismalleen samasta teemasta

Itseäni suurempaa tekemistä

Nyt, kun Kenian adoption toteutuminen näyttää entistäkin epätodennäköisemmältä ja elämä lapsettomana varsin todennäköiseltä, ärsyynnyin mitokondrioitani myöten lueskellessani uusinta Oliviaa. Toimittaja Katja Ståhl neuvoo lehdessä kuinka lapsettomien tulisi keksiä joitain ”itseään suurempaa tekemistä” sillä välin, kun perheelliset keskittyvät jalostamaan täydellistä jälkikasvuaan.

Ståhlin neuvo on homogeenisessa kulttuurissamme hyvin yleinen ilmiö, jota kuulee usein jopa oman lähipiirin suusta. Minusta on väärin otaksua, että lapsettomien tulisi saada aikaan jotain suurta ja merkittävää, joka oikeuttaisi meidät ilman lapsia jääneet pariskunnat samanarvoiseksi osaksi yhteiskuntaa kuin lapsiperheet. Miksi lapsettomien pitäisi ratkaista Sudanin vesiongelma, raataa kaikki illat vapaaehtoistyön parissa, suorittaa kolme trithlonia kesässä tai luoda vähintäänkin nousujohteista kansainvälistä uraa, kun samaan aikaan toisaalla on ihan ok lämmittää mikrossa makaronilaatikkoa, laittaa lastenohjelmat pyörimään ja vajota sohvalle päivittämään Facebookia?

Miksi lapsettomaksi tuomittu pariskunta ei saisi haaveilla ihan tavallisesta ja mukavasta elämästä niin kuin suurin osa lapsiperheistäkin? Jos ei ole lapsia, on pakko olla jotain muuta, suurta. Olen nähnyt paljon ikäisiäni vanhempia, joiden paneutumista omien lasten kasvatukseen ei varsinaisesti voi pitää merkittävänä sankaritekona. En usko myöskään, että itse venyisin vanhempana sellaisiin suorituksiin, jotta kun lapsi muuttaa kotoa, voisin kysäistä lapsettomalta naapurilta, että katsokaas tätä täydellistä minun kasvattamaani tulevaa nobelistia! Mitä sinä olet muuten saanut aikaiseksi tänä aikana?

Ståhlin mukaan lapsiperheet myös tuottavat yhteiskuntaan uusia veronmaksajia, joilla ”maksetaan lapsettomien katkomia koipia”. Heh, en viitsi edes kommentoida tätä. Niinpä painun takaisin viettämään vähäpätöistä viikonloppuani, jonka aikana en ajattelut saada aikaiseksi mitään merkittävää.