Tuomiota odotellessa

Nyt on tapahtunut paljon! Olimme viime viikolla oikeudessa kuultavina, ja saimme tuomiopäivämäärän jo tälle viikolle. Olemme näin nopeasta aikataulusta iloisesti yllättyneitä, sillä tämän viikon jälkeen oikeuden istunnot jäävät muutaman viikon tauolle. Adoption Order -paperin pitäisi tulla oikeustalon koneiston uumenista parissa viikossa, ja sitten alkaakin melkoinen paperinpyörittäminen; laillistamiset ulkoministeriössä, lähetystössä jne. Onneksi meillä tosi hyvä lakimies, joka tuntuu olevan hyvin kartalla prosessista ja hänellä on hyvät suhteet virkakoneiston suuntaan. Aikataulua on vaikea arvioida tässä vaiheessa, mutta loppu lähenee vääjäämättä, hui!

Vietimme oikeuden istunnon jälkeen muutaman yön etelärannikolla tapaamassa siellä asuvia ruotsalaisia ja norjalaisia adoptioperheitä, jotka ovat samassa vaiheessa prosessia. Todella mukavia vanhempia ja ihania lapsia! Nautimme siitä, että pikku M:llä oli ja meillä oli mukavaa seuraa, ja oli varsin kivaa myös vaihtaa hetkeksi maisemaa. Söimme myös isolla porukalla ihanan illallisen Sails-ravintolassa, ja nostimme maljoja sille, että olemme kaikki nyt oikeasti tässä: Lapset ovat viikon päästä virallisesti meidän. (noh, ainakin toivotaan niin, mikäänhän ei ole Keniassa varmaa, ennen kuin on mustaa valkoisella, eikä silloinkaan välttämättä) Lapset riehuivat ja kiljuivat nurmikentällä, lyhdyt valaisivat lämpimästi ja meri pauhasi. Yritin painaa tuon hetken mieleen mahdollisimman tarkkaan. Tältä tuntuu olla todella onnellinen.

Lapsivieraamme ovat olleet olleet pikku M:n idoleita. Suomessa odottaa monta suurta jälleennäkemistä.

Kesäkuu

Käsittämätöntä, että on jo kesäkuu. Olemme saaneet päivämäärän oikeuden istunnolle: 24.6. Tähän ns. ensimmäiseen istuntoon meidän ei itse tarvitse osallistua, vaan vasta toista istuntoa varten matkustamme Mombasaan.

Päivämäärän saaminen ensimmäiselle istunnolle ei vielä tarkoita, että voisimme yhtään arvioida milloin saisimme prosessimme päätökseen. Toisaalta kotiinkaan ei ole vielä yhtään kiire. Olemme tutustuneet mukaviin, maailmaa nähneisiin ihmisiin, ja löytäneet oman paikkamme täällä pikkukylällä. Tietysti omia ystäviä ja perhettä on kovasti ikävä. Onneksemme monet heistä tulevat myös vielä vierailemaan Keniassa. Tälläkin hetkellä toinen mummeista on täällä vieraanamme.

Arkea rytmittävät pikku M:n leikkikoulupäivät, omat opiskelut sekä pienet hyväntekeväisyys- ja duuniprojektimme. Olemme käyneet myös pikku M:n koululla luennoimassa. Erittäin hauskaa vaihtelua ja ennen kaikkea todella innostunut yleisö! Olemme tehneet myös pieniä retkiä lähiseudulle. Kyllä vaan on Kenia täynnä hienoja paikkoja.

Pikkuinen perheemme tuntuu jo kovin luonnolliselta yksiköltä. Pikku M on oppinut jonkin verran lisää suomea, ja ymmärrys on lisääntynyt huomattavasti. Yllättäen eniten sanastoa on kertynyt mopoiluun liittyen. Kulkupelinämme täällä kylällä toimii mopo, eikä pikku M:ää tarvitse kahta kertaa houkutella mukaan kauppareissulle. 🙂

Äitienpäivä

Vaikka pikku M ei vielä virallisesti olekaan meidän lapsemme, vietimme eilen ensimmäistä yhteistä äitienpäiväämme. Mies oli väsännyt alakerrassa tarjottimellisen herkkuaamupalaa, joka kiikutettiin minulle petiin saakka. Pikku M naposteli onnessaan lautaseltani ja ihmetteli iloisena, miksi nyt syödäänkin aamupalaa yläkerrassa. Sain erittäin toivotun lahjan (kiitos!!), minut vietiin rentoutumaan, sitten herkkulounaalle meren ääreen, ja päiväunien jälkeen nautiskeltiin vielä kakkua ja lasit kuplivaa. Sain äitienpäiväviestejä ystäviltäni ympäri maailman. Kaikki tämä tuntui sydämessä asti.

Illalla ei meinannut uni tulla. Jossain syvällä sielussa tuntui kuin olisi ollut vähän varkaissa. Että sainko minä tässä nyt oikeasti juhlia? Vuosikaudet äitienpäivä tuntui itselle niin haikealta ja saavuttamattomalta juhlalta. Keskityin juhlistamaan omaa äitiäni, ja yritin olla ajattelematta sitä, että onko tämä nyt kenties se viimeinen äitienpäivä meille ilman lasta. Lapsettomien lauantai tuntuu edelleen koskettavammalta kuin sitä seuraava sunnuntai.

Sosiaalinen media oli tänäkin äitienpäivänä pullollaan viestejä, joissa äidit kertovat, että elämä ilman lapsia olisi tyhjää, ja ennen lapsia he eivät tienneet elämästä mitään. Ne satuttavat ja raivostuttavat edelleen. Lapset – niin biologiset kuin adoptoidut tai bonuksena tulleet – ovat meillä vain hetken lainassa. Lapset eivät voi elää vanhempiensa puolesta, ja minusta on aika vaarallista ajatella, että he ovat vastuussa vanhempiensa koko elämänsisällön tuottamisesta.

P.S. Skypeteltiin tietysti heti aamulla omille äideillemme (a.k.a. mummeille) Suomeen. Olin antanut oman äitini äitienpäivälahjan salaa isän matkalaukkuun kuljetettavaksi. Isä oli jemmannut sen niin hyvään paikkaan, että sitä ei vielä eilisiltaan mennessä ollut löytynyt…:) No ehkä afrikkalainen yllätys löytyy jonain päivänä. Onneksi se ei ollut mitään pilaantuvaa.

Pitkästä aikaa

Voi ei, blogin päivittäminen on jäänyt! Perjantaina tuli tasan kolme kuukautta täyteen siitä, kun saimme pikku M:n hoitoomme. Samalla ns. fostering period päättyi ja oikeusprosessimme voi alkaa. Vappu osui sopivasti samalle päivälle, joten väsäsimme juhlapäivän kunniaksi simaa sekä munkkeja, ja kutsuimme naapurit kylään.

Kolme kuukautta tuntuu yhtä aikaa pitkältä ja lyhyeltä ajalta. Toisaalta tuntuu, että vasta eilen tulimme lastenkodilta tänne Watamuun, toisaalta taas tuntuu, että olemme olleet täällä vähintäänkin vuoden. Kummallista. Yhtenä päivänä pikkku perheemme tuntuu luonnolliselta ja todelliselta, ja toisinaan taas olemme kaikki yhtä ymmällämme, että mitä nyt pitäisi tehdä. Yleensä olemme tehneet niin kuin oikealta tuntuu juuri sillä hetkellä.

Tämän viikon tiistaina tapauksemme failattiin Mombasan korkeimpaan oikeuteen. Ensimmäinen oikeuden istunto on kuitenkin todennäköisesti vasta kesäkuun alussa, koska tuomari lomailee koko toukokuun. Lakimiehemme arvion mukaan toinen istunto saattaisi hyvällä tuurilla mahtua vielä kesäkuun puolelle. No niin tai näin, prosessimme kuitenkin etenee. Järjestön sosiaalityöntekijä on vieraillut luonamme kolmesti ja meille nimitetty guardiankin jo kahdesti. Guardian tulee vielä ainakin kerran, ja lisäksi edessä on yhden viranomaisen kotikäynti ja kuulustelu. Nämä kaikki kolme kokoavat oman raporttinsa oikeuden toista istuntoa varten.

Mitä muuta kertoisin?

Arki on asettunut omiin trooppisiin uomiinsa. Leikkiä, syömistä, päiväunia, asioiden hoitoa, uimista altaassa ja meressä sekä rannalla haahuilua. Vuorotellen pestään hiekkaisia jalkoja ja levitellään aurinkorasvaa. Pikku M käy neljästi tai viidesti viikossa englanninkielisessä leikkikoulussa, joka tosin oli juuri kolme viikkoa lomalla. Itse olen iltaisin tehnyt pientä kirjoitusprojektiani, ja mies opiskelee uutta tutkintoa. Olo on alkuviikkojen hässäkän jälkeen levollinen – uskoakseni myös pikkumiehellämme.

Meillä on käynyt myös ensimmäiset vieraat; ensin hyvät ystävämme (M:n tulevat kummit) ja heti perään vanhempani. Vieraiden myötä M:n puheenkehitys sai toivottua lisäbuustia, sekä sanoja ja jopa alkeellisia lauseita tuli rutkasti lisää. Ihmeeksemme M ei kysellyt kovinkaan paljon vieraiden perään, vaan tyytyi toteamaan, että vierashuoneet on nyt tyhjiä. Vieraat virkistivät myös meitä – oli ihanaa saada vaan olla ja jutella omien ihmisten kanssa. Tietysti kävimme myös safareilla, ja näytimme lähiseudun parhaita paloja. M nautti silminnähden kaikesta saamaastaan huomiosta.

Lupaan itselleni, että päivitän kuulumisiamme tästä lähtien useammin.

Kun sanon päivää, hän sanoo buongiorno

Tervehdin aamuisin rannalla kaikkia vastaantulijoita joko englanniksi tai swahiliksi. Noin 90 prosenttia valkoisista aamukävelijöistä vastaa tervehdykseeni italiaksi – ja jättää jälkeensä huumaavan Aqua di Parma -pilven. Se jaksaa hämmästyttää aina vaan. Täällä Watamussa voi nimittäin italiainen lomailla osaamatta sanaakaan vierasta kieltä. Paikalliset puhuvat italiaa sujuvasti. Ruokalistat, ohjeet, kaikenlaiset opasteet ja palvelut ovat tietenkin italiaksi. Lähes kaikki kylän ravintolat ovat myös italialaisia. Ja koska kyseiselle asiakaskunnalle kelpaa vain paras, ovat pastat, pizzat, focacciat ja risotot ensiluokkaisia. Tienposkessa olevasta muovituolikahvilasta saa täydellisen macchiaton ja vastapaistetun briossin. Jäätelöstä nyt puhumattakaan. Pienen poikamme elämän ensimmäinen jäätelö taisi olla stracciatella ja ensimmäinen ravintolaruoka rakkaudella haudutettu ragu-kastike kera tuorepastan. Voi olla, että Pirkka-bolognese ja mansikka-Eskimo maistuvat pojan suuhun aika laimeilta, kun täältä Afrikan Little Italysta kotiudumme Suomeen.

Italialaiset kuulemma tulivat Watamuun 20 vuotta sitten – ja jäivät. Lähes kaikki yksityistalot ja monet resorteista ovat italialaisomistuksessa. Lomalennot laskeutuvat läheiseen Malindin kaupunkiin suoraan Milanosta ja Roomasta. Puolialastomat lapset huutelevat kentältä lähtevien autojen perään dolci, dolci! (namia) Kenties joku on heitellyt heille Baci Perugina -namuja auton ikkunasta.

Olen pakon sanelemana (mieluummin kuitenkin opettelisin täällä ollessamme swahilia) verrytellyt uinuvaa italiankielentaitoani, ja on ollut hauska huomata, että hyvin vähäiselläkin sanavarastolla (ja nyt tarkoitan hyvin vähäistä) pääsee melko pitkälle, kun vaan rohkeasti ryhtyy juttusille. Nuorempana osasin varmasti paljon, paljon enemmän kieltä, mutta uskalsin puhua paljon vähemmän. Ikä ei tuo varmuutta, mutta hävettää vähemmän.

Safari njema!

Teimme viikonloppuna ensimmäisen yhteisen safarimme lähimpään luonnonpuistoon. Onni oli myötä, sillä sekä kuljettaja ja opas olivat mukavia ja erittäin asiantuntevia. Tiellemme osui laumoittain norsuja, ilta-auringossa paistattelevia kirahveja, joelle kiiruhtavia pahkasikoja, seeproja, puhveleita. Osuimme paikalle, kun nuoret leijonat olivat yhyttäneet seepran, ja virtahevot kylpivät viilentävässä virrassa. Huoneemme terassilta seurasimme, kun norsulauma toisensa perään saapui muutaman kymmenen metrin päässä olevalle valaistulle vesikuopalle juomaan. Savannin maisemat auringon noustessa ja laskisessa saivat meidän haukkomaan henkeä. Poika viihtyi autossa ja vilkutteli eläimille, nukkui – ja aika usein syötiin myös eväitä. Välillä toki myös vähän kitistiin.

Olimme samassa puistossa kahdestaan pari vuotta sitten, emmekä nähneet läheskään niin paljon eläimiä kuin tällä kertaa.

Adoptioprosessi muistuttaa monilta osin safaria. Voi tilata matkan ja valmistautua huolellisesti, mutta kukaan ei voi taata mitä reissulla loppujen lopuksi näkee. Jos joku ajaisi saman reitin tänään, minkä me ajoimme eilen, saattaisi tien varrelle osua aivan eri eläimet, auto saattaisi hajota tai voisi sataa vettä. (kuten meillä viimeksi) Niin myös jokainen adopioprosessi on erilainen. Kuvainnollisesti katsoen meidän jeeppimme ehti hajota moneen otteeseen jo ennen kuin matka oli edes kunnolla ehtinyt alkamaan. Välillä tiemme varrelle taas on osunut ihania onnenkantamoisia, joista olemme iloinneet kuin leijonalauman näkemisestä auringonlaskussa.

Sain adoptiomatkamme ollessa aluillaan itseäni viisaammalta neuvon, jota olen pitänyt ohjenuoranani ja joka tuntuu ajankohtaiselta edelleen: jokainen prosessi on erilainen, jokainen lapsi on erilainen: älä tuhlaa voimavarojasi vertailemiseen, vaan keskity omaasi.

On varsin mukavaa lukea muiden perheiden adoptiomatkoista, mutta niihin on vaarallista tuudittautua, sillä varmaa on ainoastaan se, että oma matka menee eri tavalla.

Ei ihan tavallinen tiistai

Tuntuu uskomattomalta, että tapasimme ensimmäistä kertaa vasta tasan kolme viikkoa sitten. Aika on mennyt yhtä aikaa nopeasti ja hitaasti.

Tieto siitä, milloin tarkalleen ottaen näemme toisemme vaihteli viime metreille asti. Olimme lentäneet Nairobissa järjestetystä melko turhasta orientaatiotapaamisesta Kisumuun, ja istuimme auringon jo laskiessa autossa matkalla lastenkotiin, kun meitä saattamaan tullut sosiaalityöntekijä ilmoitti, että näkisimme pojan aivan pian. Tieto oli veretseisauttava. Olimme kuvitelleet, että hän olisi saapuessamme jo yöpuulla, ja tapaisimme vasta aamulla. Kuvasimme autossa pojalle videon, jossa kerroimme että olemme tulossa hänen luokseen ja kuinka tätä hetkeä on odotettu. Poika saa joskus vuosien päästä katsoa sen. Ilman kyyneleitä ei sitäkään saatu purkkiin. Autonkuljettaja katseli toimintaamme peruutuspeilistä huolestuneena.

Tunnin kuluttua ajoimme suuresta rautaportista sisään vaatimattoman lastenkodin pihamaalle. Meitä vastaan loikki ensimmäiseksi harmaa sekarotuinen koira, perässään leveästi hymyilevä nainen kädet levällään. Lastenkodin päällikkö kaappasi meidät syleilyyn, ja kertoi aivan ensimmäiseksi rakastavansa meitä suuresti. Kyynelhana aukesi tietysti heti.

Meidät ohjattiin pieneen, kuumaan toimistoon, ja päällikkönainen ryhtyi puhelemaan ja puuhaamaan kaikenlaista. Keskityin lähinnä pitämään itseäni kasassa, eikä muistiin tallentunut yhtään sanaa koko keskustelusta. Mietin ainoastaan poikaa ja sitä, että hän on jossain aivan lähistössä. Jos hän huutaisi, niin kuulisin sen nyt.

Yhtäkkiä toimiston oviaukkoon talutettiin pieni poika. Hän katseli meitä vakavana. Ojensin kädet häntä kohti, ja hän käveli hiljaa luokseni. Katselimme toisiamme pitkän tovin, ja jompikumpi meistä (en muista kumpi ensin) nosti pojan syliinsä istumaan. Päällikkönainen rupesi toistelemaan mommya ja daddya pojalle ja osoitteli meitä. Poika toisteli hiljaa piipittäen perässä ja katseli meitä suurilla silmillään. Aika pysähtyi.

Yhtäkkiä muistimme ottaa kuviakin tilanteesta. Olen katsellut näitä kuvia paljon. Tuon hetken tunnelmaa vaikea selittää, se on luettavissa meidän kaikkien silmistä.

Meanwhile in Kenya

Sängyssä maiskuttelee pieni poika, joka on antanut puolen tunnin kitisevän taistelun jälkeen periksi päiväunille. Ulkoa kantautuu liikenteen ja ihmisten ääniä; mopoja, kanoja, lehmiä, autoja, lintuja. Joku polskii uima-altaassa. Valkoiset verhot nousevat paahteisen tuulen mukana lähes vaakatasoon, ja tuuletin pyörii taukoamatta katossa. On alkuiltapäivän helteisin hetki – mitä otollisin aika pienelle siestalle. Mutta pienen pojan on vaikea saada unen päästä kiinni, mielessä vilisee kaikenlaista uutta ja outoa; lentokoneita, autoja, valkoista hiekkarantaa, uima-allasta, ravintolaa, kauppaa, leluja, kirjoja ja herkkuja. Lisäksi kintereillä pyörii jatkuvasti kaksi isoa valkoista: Mommy ja Daddy, jotka ovat huolissaan vähän kaikesta, kysyvät jatkuvasti onko vessahätä, pukevat kömpelöillä valkoisilla käsillään pojan päälle kummallisia vaatteitta, syöttävät hieman oudonmakuista ruokaa ihme aikoihin, eivät ymmärrä puhetta ja haluavat jatkuvasti halia ja pusutella.

Pieni poika ei ehkä ymmärrä, että hän ei koskaan enää palaa tuttujen hoitajien ja kavereiden luo lastenkotiin toiselle puolelle Keniaa, vaan nämä kaksi isoa valkoista tyyppiä ovat nyt vastuussa hänen hyvinvoinnistaan täällä Intian valtameren äärellä – ja myöhemmin kaukana Suomessa. Niin kauan, että hän on aikuinen. Päivä päivältä poika luottaa mommyyn ja daddyyn enemmän, testailee mitä kaikkea he antavat hänen tehdä, missä mene raja. Hän uskaltaa jo riehua, kikattaa, raivota ja itkeä täysin vapautuneesti – mutta vain kotona. Uusissa tilanteissa poika hakeutuu syliin, suu nipistyy tiukasti kiinni eikä sieltä tule inahdustakaan. Ihan turha tulla kyselemään mitä kuuluu ja mikä on nimi, hän on päättänyt että kodin ulkopuolella ei puhuta mitään. Se on isoille valkoisille ihan ok, small talkia ehtii opettelemaan myöhemminkin. Nyt on tärkeintä että ollaan kaikki kolme nyt tässä, ruoka maistuu, nukutaan ja leikitään.

Joulupostia

Saimme eilen puhelun, pieni suloinen poika odottaa meitä Keniassa, Ugandan rajan tuntumassa!

Heräsin aamuyön tunteina vain noustakseni katsomaan pojan kuvaa. Niin vakava ilme ja maailman kauneimmat silmät!

Onnen tunnetta on vaikea sanoin kuvata. Olemme yksinkertaisesti mykistyneen onnellisia.

Tätä on odotettu.

Matka jatkuu sittenkin

Tänään saapuneen tiedon mukaan saamme jatkaa adoptioprosessiamme Keniassa!

Paikallinen adoptiotamme hoitava järjestö on saanut luotettavalta taholta epävirallisen vahvistuksen siihen, että adoptiojärjestöt voivat edetä Kenian adoptiokomitean luvan saaneiden hakijaperheiden prosessien kanssa.

Olemme tietysti onnesta sekaisin, vaikka takaraivossa jyskyttääkin vielä epävarmuus. Lopullinen helpotus tullee vasta, kun saamme lapsen syliimme.

Nyt toivomme, että lapsiesityksemme saapuisi pian. Paikallistoimisto Keniassa aloittaa loppiaiseen ylettyvän joulutauon perjantaina, joten todennäköisesti vasta joulun jälkeen saamme lisää uutisia.

Olen niin onnellinen, että tapasimme toisen, täsmälleen samassa tilanteessa olevan pariskunnan juuri ennen kuin synkkä uutispommi putosi niskaamme. Vertaistuki on ollut viime viikkojen ajan kullan arvoista.

Keniassa olevat perheet, joilla on lapsi hoidossaan, saavat jatkaa prosessinsa loppuun. Nyt toivotaan, että ne perheet, joiden hakemukset odottavat Kenian adoptiokomitean hyväksyntää olisivat saaneet hyväksynnän marraskuun kokouksessa ja saisivat myös jatkaa prosessia.

On tämä uskomatonta karusellia!