Erikoislinssit

Kummasti tuntuu, että ulkomailta adoptoituja lapsia näkee kaupungilla entistä enemmän. En tiedä johtuuko se siitä, että on kesä, ja pääkaupunkiseudulle tullaan muualtakin Suomesta viettämään kesäpäiviä vai onko ilmiö on sama, kuin on olisi ostanut uuden auton ja samanlaisia tulee yhtäkkiä vastaan kaikkialla.

Joka tapauksessa adoptiolasten näkeminen on ilahduttavaa. Ensinnäkin on ihanaa nähdä varsin onnellisen näköisiä perheitä, ja toisekseen ajattelee omaa mahdollista lastaan ja sitä, että ehkä hänenkin silmiinsä osuvat muut moniväriset perheet. Mitä hän niistä mahtaa tuumia?

p.s Taloudessamme on ensimmäinen lastentarvike; istuinkoroke autoon. Saapa nähdä, tuleeko sille koskaan käyttöä, vai tuleeko lainaajalle itselleen tarvetta aikaisemmin. Siellä se nyt joka tapauksessa on, autotallin pimeydessä odottamassa.

Mainokset

Omaa kivaa

maailma mustavalkoinenKuva lainattu täältä.

Ilman huumoria ei selviä hengissä. Onneksi toinen puoliskoni on armoitettu hassuttelija. Itse olisin matkan varrella toisinaan ollut taipuvaisempi rämpimään kainaloita myöden synkkyydessä. Kolmetoista yhteistä vuotta ovat onneksi tartuttaneet minuunkin aika hyvät naurajan ja naurattajan taidot.

Adoptioprosessi on vakava asia, ainakin jos viranomaisilta kysytään. Tai silloin, kun kaveriporukassa on ensin naurettu vuorotellen kunkin pariskunnan pienokaisen toilailulle, ja sitten meidän kohdalla vakavoidutaan kysymään meiltä se ah niin tuttu ”Onko mitään uutta” -kysymys. Tähän mennessä vastaus on ollut aina se sama – tai vaihteen vuoksi on toisinaan ollut tarjolla myös ikäviä uutisia. Pienen vaivautuneen hiljaisuuden jälkeen juttu jatkuu. Onneksi.

Omaa kivaa ei onneksi kielletä yhdessäkään lomakkeessa. Parhaat jutut revitään ihan kahdestaan sattumuksista, joita matkan varrella eteen on pudonnut: kanssaihmisten kömpelöt kommentit (yleensä tahattomia), intimiyyden menettäminen ihan kaikilla mittapuilla mitattuna (rahat, seksielämä, jne.), lomakkeiden käsittämättömät kysymykset, kohdemaan vaatimat selvitykset, sossutätien vierailut. You name it. Näille nauretaan mahat mutkalla silloin kun kukaan ei ole kuulemassa.

Ps. Etäpäivän varjolla surffasin tänään elämäni ensimmäisen kerran vähän lastenrattaita, kun kukaan ei ollut näkemässä. Huh, mikä viidakko. Miten niistä voi tajuta mitään: Heittoaisa, sateenvarjorattaat, wtf? Tyhjensin kiireesti selailuhistorian. Onneksi meillä on lähipiirissä ansioituneet neuvonantajat näissä asioissa. Eikä näitä ihan heti tarvita. Ehkä.

P.p.s Riina Björkwallin mainioissa pingviinistripeissä monet tähän elämäntilanteeseen liittyvät asiat on tiivistetty älyttömän hienosti muutamaan ruutuun. Sarjakuvassa on ilmaisuvoimaa!

Samalla tavalla erilainen

Pari viikkoa sitten kävimme tapaamassa Keniasta vuodenvaihteessa palannutta perhettä, jonka äitiin olen pitänyt sähköpostilla yhteyttä jo jonkin aikaa. Mietin etukäteen tapaamista. Kuinka outoa on tunkea vieraiden ihmisten kotiin? Miltä tuntuu kysellä henkilökohtaisia asioita näiltä ihmisiltä? Miten heidän pieni poikansa suhtautuu meidän kyselyihin?

Ilta perheen luona oli kuitenkin tosi hauska. Pieni poika sai sydämen läpättämään hurjaa tahtia, varsinkin kun yleensä kaikki pikkuihmiset innostuvat enemmän miehestäni kuin minusta. Tämä hurmuri vaati kuitenkin juuri minua leikkimään ja otti vähän väliä kontaktia.

Perhe suhtautui asioihin ihailtavan rennosti. Olin hieman pelännyt etukäteen omaa rennonletkeää asennettamme koko projektia kohtaan, mutta onneksi he olivat hyvin samanhenkisiä. Saimme kysellä sydämen kyllyydestä ja he vastailivat auliisti. Tapaamme varmasti vielä uudestaan ja tuntuu turvalliselta, että on olemassa tällainen kontakti jo ennen lähtöä. Mietin tietenkin jo etukäteen myös, että meidän muksulla olisi kiva olla ”isoveli” joka tietää miltä tuntuu olla samalla tavalla erilainen.

Kummallinen sattuma, että seuravana päivänä palveluntarjoajalta tuli soitto. Papereitamme käsiteltäisiin mahdollisesti elokuun kokouksessa. Ja varautukaa siihen, että lapsiesitys saattaa tulla samalla kertaa. Ehkä.

Elämä on ehkä

Tämä blogi ei ole hetken mielijohde. Olin miettinyt, että kun pääsemme lähtemään hakemaan lastamme kaukaa idästä, niin ryhdyn kirjoittamaan. Kahlasin ahnaasti adoptiolapsista kertovia blogeja ja eläydyin liikuttaviin tarinoihin. Minäkin halusin oman tarinan.

Kävi kuitenkin niin, että maa, josta lasta kovasti toivoimme meni kiinni. Niin, maa voi ”mennä kiinni”. Ei uusia hakemuksia ennen vuotta se ja se. Miettikää muita vaihtoehtoja. Tämä tie ei vie eteenpäin.

Niinpä vaihdoimme pitkin ja joustavin hampain palveluntarjoajaa ja kohdemaata. Alkuperäinen kohdemaa oli meille hyvin tärkeä, sillä olimme siellä useaan otteeseen lomailleet ja jopa asuneet eri mittaisia pätkiä. Mutta nyt ei auttanut.

Oma kiinnostukseni toisten tarinoihin hiipui. Päätin lopettaa vuosien jälkeen kaikenlaisen odottamisen ja katsoa mitä muuta elämässä olisi tarjolla. Ja olihan siellä vaikka mitä.

Siinä sivussa haalittiin läjäpäin paperia, todistusta ja suositusta. Vaivattiin ystäviä ja sukulaisia. Otettiin naurettavia pönötyskuvia ykköset päällä sisällä ja sporttisina talvisella katolla. (näytti aivan alppimaisemalta). Kaikille papereille haettiin virkamiehen aamen, ja paketti lähti vihdoin Ruotsin kautta Keniaan.

Ja tässä kohdassa ollaan nyt. Kenian prosessi on myös hidastunut, lapsiesityksiä on tullut harvakseltaan, mutta on kuitenkin tullut. Ehkä elokuussa komitean kokouksessa meidänkin kansiomme nostetaan pöydälle, ehkä meidät hyväksytään hakijoiksi, ehkä joskus sen jälkeen saamme lapsiesityksen, ehkä sen jälkeen pääsemme matkaan. Elämä on ehkä.

paperisota