Tunnesoppaa

Niinhän sieltä pilvilinnasta tultiin taas tyrät ryskyen alas. Palveluntarjoalta tuli soitto, että asioidemme käsittely siirtyy taas kuukaudella eteenpäin seuraavaan kokoukseen, ja että lokakuun kokouskaan ei ole mahdottomuus. Ja jos lokakuussakaan ei käsitellä, niin ei sillekään sitten kukaan täällä Suomessa mitään mahda. Huokaus.

Oliko tämä kortti sitten tässä (taas kerran)? En ole yhtään varma onko meissä enää voimaa katsoa yhtään uutta korttia jos taas tulee seinä vastaan.

Viimeiset viikot ovat menneet kummallisessa tunnemyrskyssä. Purskahdin onnen kyyneliin kesken työpäivän, kun luin toisen perheen lapsiesityskuulumisesta. Kuudennen kummilapsen ristiäiset vetistelin jo ennen varsinaista toimitusta. Kyyneleet valuivat valtoimenaan myös konsertissa, jossa olin ventovieraiden ihmisten keskellä yhteistyökumppanin kutsumana. Iltalenkillä kaunis merimaisema saa pakahtumaan niin, että tekee mieli halailla puita (välillä olen halannutkin). Pää on siis niin kertakaikkisen täynnä väkevää tunnesoppaa ettei sinne meinaa itse sekaan mahtua. Nukkumisesta tuskin tarvitsee edes mainita.

Ainoa keino täydellisen pakahtumisen välttämiseksi on ollut pitää itsensä puuhakkaana: paljon vieraita, remontointia, askarteluapaskartelua, pitkiä juoksulenkkejä (mieluiten seurassa), koreografisia tanssitunteja ja fillarointia niin kovaa kuin pyörästä lähtee… Kohta alkaa onneksi myös cross training, joka puristaa tehokkaasti kaikki muut ajatukset mielestä (ja nesteet kropasta).

Parin kuukauden päästä helvetin kovassa kunnossa – joko lähdössä Keniaan tai Lapinlahteen.

Mainokset

Pää tukevasti pilvissä

Olen antanut itselleni luvan uskoa, että Keniasta kuuluu pian, jopa ennen kuin lumi sataa maahan. Tälle ei tietenkään ole mitään takuita, ja koko aikataulu on ihan mielikuvitukseni tuotetta. Ikinä en ole itselleni lupaa tällaiseen haaveiluun! Pieni ääni hattarapilven uumenista sanoo, että kohta pudotaan ja korkealta.

Näin ollen huomaan ensimmäistä kertaa myös, että prosessi alkaa vaikuttaa työmotivaatiooni. Kesällä muiden lomaillessa siivosin kaikki turhat paperit pois, järjestelin tiedostojani ja päivitin loppuvuoden suunnitelmia. Uusien projektien aloittaminen ei hotsittaisi lainkaan. Aivan kuin olisin pian lähdössä jonnekin.

Olen suhtautunut työhöni melko intohimoisesti aina. Jopa siihen saakka, että edellisessä työssä poltin itseni loppuun. Uudessa paikassa aloitin puhtaalta pöydältä, ja olen yrittänyt pitää hommaa järkevyyden rajoissa – toisinaan jopa siinä onnistuen. Äitiyslomat eivät ole katkaisset työputkeani, vaan olen ollut alan töissä siitä asti, kun aloitin opiskelut, eli kröhön, pitkään. Ajatus siitä, että olisin poissa työelämästä ja aivan uudessa elämäntilanteessa tuntuu mukavalta ja houkuttelevalta. Nyt, kun olen alkanut uskoa, että muutos tapahtuu pian, voi olla vaikea motivoida itsensä uuteen laukkaan, jos niin ei sitten käykään.

Että näin

Työmatkalla suomalaisessa pikkukaupungissa. Hotelli on täynnä juniorijalkapalloilijoita vanhempineen. Aamupalalla viereiseen pöytään istahtaa murteesta päätellen itäsuomalainen perhe kahden lapsen kanssa. Samaan aikaan läheisellä mehupisteellä musta pikkufutaaja täyttää lasiaan. Perheen äiti sanoo kovalla äänellä lapselleen: ”Kattokaas lapset minkä näkönen poika tuolla on!”. Pöydät ympärillä jähmettyvät vaivautuneina.

Tätä se kai sitten on. Lapsi-ressukat ovat näiden asenteellisten junttien armoilla. Huokaus.