Matka jatkuu sittenkin

Tänään saapuneen tiedon mukaan saamme jatkaa adoptioprosessiamme Keniassa!

Paikallinen adoptiotamme hoitava järjestö on saanut luotettavalta taholta epävirallisen vahvistuksen siihen, että adoptiojärjestöt voivat edetä Kenian adoptiokomitean luvan saaneiden hakijaperheiden prosessien kanssa.

Olemme tietysti onnesta sekaisin, vaikka takaraivossa jyskyttääkin vielä epävarmuus. Lopullinen helpotus tullee vasta, kun saamme lapsen syliimme.

Nyt toivomme, että lapsiesityksemme saapuisi pian. Paikallistoimisto Keniassa aloittaa loppiaiseen ylettyvän joulutauon perjantaina, joten todennäköisesti vasta joulun jälkeen saamme lisää uutisia.

Olen niin onnellinen, että tapasimme toisen, täsmälleen samassa tilanteessa olevan pariskunnan juuri ennen kuin synkkä uutispommi putosi niskaamme. Vertaistuki on ollut viime viikkojen ajan kullan arvoista.

Keniassa olevat perheet, joilla on lapsi hoidossaan, saavat jatkaa prosessinsa loppuun. Nyt toivotaan, että ne perheet, joiden hakemukset odottavat Kenian adoptiokomitean hyväksyntää olisivat saaneet hyväksynnän marraskuun kokouksessa ja saisivat myös jatkaa prosessia.

On tämä uskomatonta karusellia!

Kuinkas sitten kävikään

Kenia iskee kylmällä kalalla päin naamaa: hallitus on nyt presidentin johdolla tehnyt päätöksen, että kaikki kansainväliset adoptiot kielletään ja adoptioita hoitavien järjestöjen toimintaluvat lakkautetaan. Päätös on lainvoimainen heti.

Daily Nation -lehden artikkeli aiheesta.

Pilvilinnasta tultiinkin siis pää edellä maahan. Miten tästä mennään eteen päin, emme tiedä.

Sanattomaksi vetää ja järki lähtee.

Unia ja nokkamuki

Sain juuri ystävältäni (ja tulevan lapsemme tulevalta kummilta) whatsappia. Hän oli nähnyt unta, että saimme lapsitietopuhelun, ja hetikohta pienokainen olikin sylissämme. Toivon hartaasti, että kyseessä oli enneuni!

Olemme viime viikot hoidelleet verkkaiseen tahtiin lähtöön liittyviä asioita. Niistä isoin, eli asunnon kohtalo, näyttäisi ratkeavan meille mieluisella tavalla. Kun melkein kaikki asiat tässä projektissa ovat menneet tähän saakka päin mäntyä, tuntuu uskomattomalta, että juttuja nyt aivan loksahtelee paikoilleen.

Muistiinpanovihkoni töissä täyttyy vuorotellen työasioista ja satunnaisista hupaisista lähtöön liittyvistä listauksista, kuten tämä, kesken erään tylsän videopalaverin raapustettu lista: nokkamuki, aurinkohattu, kylpylelu, dubloja, huppupyyhe.

Miltä nyt tuntuu?

Niin, miltä? Sitä kysytään tämän tästä, enkä oikein osaa vastata mitään. Olo on toisaalta helpottunut, mutta pienen pieni pessimisti sisälläni haluaisi nähdä sen lapsiesityksen, ennen kuin voi olla aivan varma, että tämä asia elämässämme nyt ihan oikeasti tapahtuu. Olemme juhlistaneet asiaa perheen ja ystävien kanssa, mutta onnenkyynelien seassa olen tuntenut myös pienen pieniä pelon pistoja sydämessäni. Entä jos tämä onni viedään meiltä taas pois? Ihminen ei taida uskoa, ennen kuin näkee, niin se vain on.

Silti joka päivä tulee eteen arkisia ja pieniä asioita, jotka ovat meille niin isoja. Kuten eilen illalla, kun mies testasi ostamaamme kantoreppua siskon pienellä lapsella. Lapsi nukahti tyytyväisenä lämpöiseen reppuun, ja mies puuhaili muina muumipappoina vauvan isoveljen kanssa kurpitsalyhtyä. Katselin heitä, ja nieleskelin pieniä onnenkyyneleitä. Varsinainen itkupilli olen ollut viimeaikoina muutenkin – ei ole tainnut ’the puhelun’ jälkeen mennä yhtään päivää ilman tarvetta nenäliinalle.

Olemme saaneet Kenian päästä arvion, että he saavat lapsiesityksen meille kahden kuukauden sisään, mutta samaan hengenvetoon myös varoituksen, että saattaa mennä ylikin kaksi kuukautta. Yritämme ottaa nyt pölyn hieman laskeuduttua rauhallisesti, ja puuhastella lähtöön liittyviä asioita pikkuhiljaa eteenpäin. Pompottelemme sähköpostilla listaa, johon vuoron perään lisäämme ennen lähtöä hoidettavia asioita. Lista alkaa olla jo nyt aika pitkä.

Odotus siis jatkuu.

Kun puhelin soi

Eilen se puhelu tuli. Olimme sopineet yhteyshenkilömme kanssa, että hän soittaa minulle, kun adotioluvista päättävän komitean syyskuun kokouksen tiedot tulevat, olivat ne sitten hyviä tai huonoja uutisia meidän kannaltamme. Kun puhelin sitten eilen soi, ja näin kuka soittaa, vastasin varsin lunkisti. En edes siirtynyt avokonttorista suljettuun tilaan puhumaan.

Kun toisesta päästä kuului sanat ’onneksi olkoon’, sydän meinasi ihan oikeasti revetä rinnasta ulos, ja syöksyin kompuroiden lähimpään neuvotteluhuoneeseen. Yhteyshenkilömme kertoi paljon asioita, mutta en kuullut niistä mitään. Jouduin keskeyttämään hänet, ja toteamaan, että ”en ymmärrä nyt yhtään mitään mistä kerrot – mun on pakko soittaa miehelleni nyt heti”. Toisesta päästä kuului naurua, ja sovimme, että palaamme asiaan maanantaina. Itkimme miehen kanssa puhelimessa, ja hoimme nyyhkytyksen välissä vuorotellen ’ei ole totta, ei ole totta’.

Miten kaikki menee tästä eteenpäin, ei mitään tietoa. Paikallisella järjestöllä on lapsiesitys kuulemma meille valmiina, (ainoa asia, jonka puhelusta ymmärsin) mutta mitä se tarkoittaa aikataulullisesti, on vielä täysi mysteeri. Lapsisesitysten saaminen Suomeen saakka on kestänyt pahimmillaan kolmekin kuukautta, mutta se kuulostaa tässä vuosien odotuksessa varsin kohtuulliselta. Ne ovat sitten varmasti elämämme pisimmät kolme kuukautta.

Ajatuksia akkain lehdistä

Rakastan aikakauslehtiä – tai aikkareita, kuten alalla tavataan sanoa. Olen perinyt rakkauteni näitä kiiltäviä painotuotteita kohtaan äidiltäni, jolle tulee kotiin tilattuna kaikki mahdolliset naistenlehdet. Onko mikään ihanampaa kuin haalia äidin lehtilaarista pino lehtiä, keittää hyvät kahvit, pihistää kaapista jotain herkullista natusteltavaa ja levittäytyä ruokapöydän ääreen kommentoimaan reseptejä, haastateltavia tai syksyn ihanimpia takkeja? Edes se, että työskentelin jonkin aikaa itsekin lehtien parissa ei ole myrkyttänyt intohimoista suhdettani naistenlehtiin.

Kun Keniaan lähteminen jossain vaiheessa näytti vielä todennäköiseltä, peruin hätäpäissäni kaikki omat lehtitilaukseni. Nyt sitten sorrun säännöllisesti ylilyönteihin marketin lehtihyllyllä, puhumattakaan Akateemisen lehtiosastolla. Voisin tietysti mennä kirjaston lukusaliin viettämään lehtihetkiä, mutta siellä ei saa rouskuttaa suklaakeksejä eikä hörppiä kahvia. Verkkoversiot toimivat lentokoneessa tai bussissa, mutta täydelliseen lehtihetkitunnelmaan niiden kanssa ei vaan jotenkin pääse.

Olen tarkkaillut omaa käyttäytymistä lehtien parissa, ja olen huomannut toistavani samoja rutiineja. Luen esimerkiksi lehden aina takakannesta aloittaen, väärin päin. En tiedä mistä tämä johtuu, mutta niin vain tapahtuu aina. Tiedän, että lehden rakenne ei toimi näin päin plärättäessä, hienojen aloitusaukeamien wau-efektit menevät ohi suun, eikä siinä ole muutenkaan mitään järkeä. Lisäksi usein aloitan juttujen lukemisen loppukaneetista, ja jos se on kiinnostava, silmäilen väliotsikkoja ja kuvatekstejä, ja jos nekin vetävät puoleensa saatan jopa lukea koko jutun.

Mutta ennen kuin aloitan alusta saakka, seuraa tärkein lukemiseen vaikuttava seikka; haastateltavien iän ja mahdollisten lasten iän esiin onkiminen. Onneksi nimet on useissa aviiseissa lihavoitu tämän toimenpiteen nopeuttamiseksi. Jos haastateltavalla on lapsia, seuraa nopeita kalkulaatioita siitä, minkä ikäiselle vanhemmalle lapset ovat syntyneet. Juttu pääsee lukulistalle myös sitä todennäköisemmin, mitä suurempi on vanhemman ja lapsen välinen ikäero. Varmimmin luen jutun kokonaan, jos silmiini osuu esimerkiksi Piia (38) ja Janne (42), enkä nopealla silmäyksellä löydä lihavoituna Onni (6) ja Olivia (8). Jos taas nostossa lukee ”Salamarakkaus iski kesällä – ja elokuussa Milla oli jo raskaana”, käännän sivua ja keskityn mieluummin syksyn meheviin huulipunauutuuksiin.

Kaiken kaikkiaan naistenlehtiin mahtuisin paljon enemmän juttuja siitä, kuinka perheen voi perustaa monella tavalla, eikä siihen välttämättä liity synnytys, parisuhde – eikä edes adoptio. Harva meistä lapsettomuuden läpikäyneistä kuitenkaan haluaisi omaa naamaansa lehtien palstoille, vaikka se auttaisikin yleisen mielipiteen muuttamisessa ja ihmisten suhtautumisessa lapsettomia kohtaan. Lapsettomuuteen tuntuu liittyvän aivan naurettavan suuri häpeä, paljon suurempi kuin vaikka vaikean sairauden voittamiseen liittyy. Toivottavasti tämä joskus muuttuu.

Odotan lasta

Facebookin mainokset tarjoavat yleensä ihmelaihdutuslääkkeitä ja kerhotossuja. Eilen sivun laidassa ollut kysymys pysäytti suurin kirjaimin: ”Odotatko lasta?” Heh, no itseasiassa kyllä – ties monettako vuotta.

Mikä fiilis?

Tapasin juuri pitkästä aikaa rakkaan opiskelukaverini. Aika pian olimme tutun kysymyksen äärellä: No onko mitään kuulunut? Pistin saman vanhan levyn päälle: Ei mitään uutta, eikä tiedetä milloin jne… Mutta sitten ystävä heitti puun takaa toisen kysymyksen: Mikä sun fiilis on nyt?

Hiljenin (kerrankin). Hyvä kysymys, jota en oikeastaan ole pysähtynyt miettimään ja jäsentelemään viime aikoina. Miltä tämä kaikki minusta tosiaan tuntuu? Kuulostelin itseäni. Toisaalta olo vielä ihan toiveikas, suunnittelemme elämäämme lapsen kanssa – toisaalta sitä taas on ihan ranteet auki, ja odotus tuntuu kohtuuttomalta kärsimykseltä. Kristallipallon puuttuessa päässä velloo aikamoinen ajatusten sekamelska: Kesälomat pukkaa niskaan – uskaltaako lähteä kauemmas reissuun, kuka tuttu vuokraisi asuntomme reissun ajaksi jos lähtö tulisi, milloin kertoa koko projektista töissä, pitäisikö auto myydä jo nyt, mitä jos The soittoa ei koskaan tulekaan. Onko meillä plan B? (ei ole) Kuinka kauan ystävämme jaksavat kuunnella adoptiotilitystä ja kestääkö avioliittomme jos tämäkin suunnitelma menee puihin?

Sitten vastasin ystävälleni: No ihan jees. Välillä menee jopa tunti, etten ajattele koko asiaa.

Henkistä pakkaamista

Keniasta on kuulunut mukavia uutisia, kun lupia ja lapsiesityksiä on alkanut jälleen tippua myös suomalaisille odottajille. Olemme siis taasen varovaisesti positiivisella mielellä. Mutta mitä vaan voi edelleen tapahtua.

Olen kateelllisena seurannut internetin ihmeellisestä maailmasta, kuinka vastaavassa tilanteessa olevat pariskunnat kuopivat jo lähtökuopissaan kirjaimellisesti laukut eteisessä pakattuna. Se aiheuttaa minussa levottomuutta, sillä ikuisena pessimistinä en itse tuohon taivu. Sen verran kuitenkin teimme, että kävimme pankissa hoitamassa mahdolliseen lähtöön liittyviä raha-asioita. Myös hampaita on huollettu siihen malliin, että vuoteen ei ehkä tule tarvetta käydä. Ajatuksena olisi myös lähiaikoina käydä vakuutusyhtiössä vänkäämässä omat ja lapsen vakuutusasiat kuntoon. Matkustamme sen verran paljon, että kansainvälinen rokotuskortti on aina muutenkin ajan tasalla, ja pienimuotoinen matkalääkekaappi aina kaapissa valmiina. Toki siitä puuttuu alle metrinmittaisen matkailijan mahdolliset lääkkeet. Olemme myös yrittäneet etsiä lähipiiristämme mahdollisia asunnontarvitsijoita vuodeksi. Lisäksi löysin itseni hypistelemästä marketin alekorissa uimaleluja, joten aivan lunkisti ei täälläkään olla otettu.

Ajatuksissa olen tehnyt sitten pakkaushommia senkin edestä. Kestovaippojen hankkimisen sijaan olen pohtinut paljon lapsen kielelliseen kehitykseen liittyviä asioita: mitä kieltä lastenkodeissa puhutaan, minkälaiset kielelliset taidot taaperolla on, kun saamme hänet hoitoomme, miten lähdemme liikkeelle kielen rakenteiden kanssa, pidämmekö yllä englannin kielen taitoa jos siihen on lastenkodissa kannustettu, pitäisikö itse opetella swahilin alkeet jne. jne. Sain kasattua melkoiset paineet itselleni, kunnes saimme vieraaksi ulkomailla asuvan ystäväperheemme, joiden kolme lasta altistuvat ainakin kolmelle kielelle päivittäin. Yksi heistä oli jo koulussa, ja minkäänlaisia ongelmia ei ole tullut ilmi. Vanhemmilla ei kuitenkaan ole ollut mitään systemaattista kielisuunnitelmaa, vaan lapset ovat omaksuneet kieliä omaan luovaan tahtiinsa. Lisäksi silmiin osui tämä Satu Vänskä-Westgarthin mainion blogin artikkeli: http://www.todestinationunknown.com/blog/2014/02/18/learning-languages-toddlers-travel-talk/ Ei paineita siis…

Lasten kielellinen kehittyminen aiheuttaa itselleni harmaita hiuksia, koska lähipiirissäni on asiasta omakohtaisia kokemuksia. Ollessani itse lapsi vanhempieni hyvät ystävät muuttivat jenkkeihin 6-vuotiaan tyttärensä kanssa. Tyttö oli ainoa lapsi ja vietti päivät perheen äidin kanssa kotona, kunnes aloitti koulun, jossa puhuttiin luonnollisesti pelkästään englantia. Olin tytön kanssa kirjeenvaihdossa heti kun opin kirjoittamaan, tätä jatkui varhaisiin teinivuosiin saakka. Aluksi kirjoitimme suomeksi ja myöhemmin englanniksi. Alkuvuosien jälkeen suomi kävi tytölle vaikeaksi, ja hän vaihtoikin englantiin. Itse vastasin aluksi suomeksi, myöhemmin enkuksi. Kun itse opin koulussa myöhemmin jonkun verran englantia, huomasin että tytön englannin kieli ei myöskään ole kovin hyvää. Tyttö oli jäänyt ikään kuin kahden kielen väliin, eikä oppinut kumpaakaan kunnollisesti. Aika hirveä tilanne. Hän ei jatkanut oppivelvollisuuden jälkeen minkäänlaisia opintoja, ja huippuakateemisten vanhempien tytär työskentelee nykyään lastenhoitajana. Enkä tarkoita että siinä olisi mitään huonoa, päinvastoin. Omat vanhempani kertoivat siellä käytyään, että tyttö on lasten kanssa aivan huippuammattilainen. Ihmettelen ainoastaan sitä, miten tytön vanhemmat antoivat tämän kieliasian tapahtua. No joo, en tiedä miksi lähdin tätä kertomaan, mutta tarina on alkanut kummitella mielessäni nyt adoptioprosessin myötä, kun mietiskelimme, että olisiko hyväksi vai pahaksi laittaa lapsi englanninkieliseen leikkikouluun Suomeen palattuamme. Mene ja tiedä.

Tällaisia pohdintoja. Kenia pyörii taas vinhasti ajatuksissa aamusta iltaan. Yritän pysyä rauhallisena.

Elokuvia, burgereita ja seksiä

Ai jai, taas yksi huikea kirjoitus lapsettomista. En tunne ”toimittaja” Jukka Uroa, enkä kyseistä Vau-Mediaa. Tästä kyseisestä jutusta ja muiden ”artikkeleiden” otsikoista päätellen en kyllä tule koskaan tuntemaankaan. Huolestuttavaa on kuitenkin, että yli 1 700 henkilöä tykkää artikkelista.

Linkki: http://www.vau.fi/Perhe/Huvitukset/Nakokulmia/Lapsettomien-elama-on-tylsaa–mutta-he-eivat-tajua-sita-itse/

No joo, elämään ei adoption osalta kuulu yhtään mitään uutta. Muuten vuoden alun arjessa on ollut muutamia hauskoja sattumuksia ja kohtaamisia sekä jopa yksi ihana onnenkantamoinen. Olen sen täysin ansainnut.