Älyttömän ihana unelmani

Unelmointi on vaikea laji. Meille on syydetty luterilaista ankeutusta lapsesta saakka niin, että narun irti päästäminen tuntuu lähes mahdottomalta. On suorastaan häpeällistä haaveilla jostain mielettömästä ja huikentelevasta asiasta. Tai varsinkaan kertoa siitä muille.

Huomasin yhtäkkiä kiinnostuvani magneettisella pohjoisnavalla juostavasta maratonista. Palasin nettisivuille yhä uudestaan ja uudestaan. Katselin kuvia höyryävistä juoksijoista parta puikoille jäätyneinä ja ihmeellisestä Pohjoisnavan valosta.  Olin aivan myyty. Kyllä! Tuonne minä joskus haluaisin päästä! Siis oikeasti.

Oma juoksuharrastukseni ei ole ollut erityisen tavoitteellista viime keväisen maratonin jälkeen. Kesästä asti olen lähinnä hölkkäillyt (erittäin hitaasti) oman fiiliksen mukaan silloin kun on sattunut huvittamaan. Eräänä joulukuisena iltana loikkiessani otsalamppu päässä pimeässä espoolaisessa metsässä tein kuitenkin päätöksen, että jonain päivänä minä juoksisin tämän maratonin Pohjoisnavalla.

Todellakin jonain päivänä. Pari muuttujaa pitäisi taklata ennen sitä, kuten surkea juoksukondis ja puuttuva tukku rahaa. Mutta se on sen ajan murhe. Minulla on unelma. Ei sillä ole väliä milloin se toteutuu.

Tuli mielettömän hyvä fiilis. Miksei unelmointia tule harrastettua useammin?

Ps. Pitkän lapsentekomatkamme aikana en ole koskaan ostanut yhtään ainoaa lastentarviketta tai -vaatetta. (siis omaa käyttöä ajatellen, kummilapsille ja muille kyllä senkin edestä)  Nyt ”ylimääräisessä” vierashuoneessamme kuitenkin nököttää yhdet vaunut ja varaston hyllyltä löytyy lastenistuin. Ensin ne jotenkin hävettivät. Että joku voi ajatella, että me kuvittelemme, että meillä on joskus lapsi(a)! Nyt olen  näihin tarvikkeisiin tottunut, ja rinnassa läikähtää joka kerta kun käyn huoneessa.

Mainokset

Pelon maantiede

Terveisiä lomalta. Kolme viikkoa Aasian auringossa tuli tarpeeseen enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Palasimme Suomeen lähes suoraan ystäväni hääjuhlaan. Täydellinen tapa päättää loma: vanhojen ystävien seurassa juhlien!

Pari päivää sen jälkeen, kun olimme joulukuun puolessa välissä laskeutuneet Manilaan, luimme lehdestä aseellisestä hyökkäyksestä samaisella lentokentällä. Useampi ihminen sai iskussa surmansa. Se ei silti horjuttanut turvallisuudentunnetta maassa, jonka koemme toiseksi kotimaaksemme.

Uudenvuodenpäivänä, ollessamme jo paluumatkalla ja Kiotossa aamiaisella, luin netistä Mombasan Diani beachilla Tandoori-ravintolaan tehdystä granaattihyökkäyksestä, jossa kymmenisen ihmistä loukkaantui vakavasti. Kansainvälisen uutistoimiston jutusta löysin myös linkityksen aiemmin loppuvuodesta tehtyyn iskuun, jossa turisteja kuljettaneeseen safariautoon oli heitetty granaatti Likonin lauttarannassa. Lautta on ainoa reitti etelästä Mombasan saarelle. Kaikeksi onneksi granaatti ei sattunut räjähtämään.

Pahainen Google – kaivauduin seuraavan unettoman yön hiljaisena tunteina yhä syvemmälle Mombasan alueella sattuneisiin ryöstöihin ja hyökkäyksiin. Hikoilin kiotolaisen hotellin kovaksi tärkätyissä lakanoissa miettien Dianilla asumisen turvallisuutta ja elämää pienen lapsen kanssa. Tulisiko siitä mitään, jos jatkuvasti pitäisi miettiä ryöstetyksi tulemista. Millaista elämä olisi, kun oman henkipolon lisäksi pelissä on jotain paljon arvokkaampaa? Olisiko suosittuun turistiravintolaan lähteminen liian suuri riski? Pystyisikö vuoden elämään varuillaan kotioloissa hipsien vai turtuisiko tilanteeseen parissa viikossa? Tulisiko yksikään ystävä tai perheenjäsen kylään, jos Mombasan uutiset ylittäisivät Suomen uutiskynnyksen? (Yhdestäkään näistä tapauksista ei uutisoitu Suomen mediassa, koska kyseessä ei ollut suomalaisten suosimat lomakohteet. Jos Pattayan rantakadulla tai Espanjan aurinkorannoilla olisi uudenvuodenyönä tehty granaatti-isku ravintolaan, olisi se ollut ainakin iltapäivälehtien otsikoissa numero uuno.)

Mietiskelin myös miksi Filippiinien ampumiset eivät horjuttaneet turvallisuudentunteeseeni millään tavalla. Kävin reippain mielin yksin lenkillä pilkkopimeillä pikkukylän sorateillä tai istuin mopon tarakalla vilkaassa kaupungissa kainalossani laukku, jossa oli kaikki omaisuutemme passeista lähtien. Ei tullut mieleenkään, että joku voisi haluta vahingoittaa minua tai meitä. Todennäköisesti vaaratilanne on ollut hyvinkin lähellä. Se, että tuntee kulttuurin ja paikallisia ihmisiä varmasti vaikuttaa siihen, että ei osaa pelätä. Toivon, että Keniassa (jos sinne joskus lähdetään) olessamme luottamus voittaa pelon.

Näissä ajatuksissa siis vuosi käyntiin. Varovasti positiivinen uutinen lienee se, että Keniassa adoptiolupia jakava elin on paikallisen virallisen lehden mukaan koottu uudelleen kasaan. Epäselvää on kuitenkin, milloin nämä uudet asiantuntijat kokoontuvat ja mitä asioita on listalla. Ennen lomaamme saimme kuulla, että meidän paperimme on siirretty pinossa alemmaksi, koska jouduimme uusimaan kesällä vanhentuneen lupamme, ja siksi hakemustamme ei nähty ”täydelliseksi”. ”Täydelliset” hakemukset siirtyivät pinon päälle. Järjestömme edustaja ennusti lähtöajaksemme maalis-huhtikuuta, mutta kaikki on tietenkin täysin epävarmaa. Eli edelleenkään ei kannata hengitystä pidätellen ryhtyä odotuspuuhiin.

Aikaerosta sekainen pää on nyt pikkutunneille venyneiden juhlien jälkeen entistäkin sekaisempi. Kilin kolin vaan. Sisäinen kello herättää aamu aamulta aikaisemmin. Tänään kukko lauloi kello neljä. Huomenna olisi edessä paluu konttorielämään. Ainakaan aamuherätys ei tuottane ongelmia…