Tuomiota odotellessa

Nyt on tapahtunut paljon! Olimme viime viikolla oikeudessa kuultavina, ja saimme tuomiopäivämäärän jo tälle viikolle. Olemme näin nopeasta aikataulusta iloisesti yllättyneitä, sillä tämän viikon jälkeen oikeuden istunnot jäävät muutaman viikon tauolle. Adoption Order -paperin pitäisi tulla oikeustalon koneiston uumenista parissa viikossa, ja sitten alkaakin melkoinen paperinpyörittäminen; laillistamiset ulkoministeriössä, lähetystössä jne. Onneksi meillä tosi hyvä lakimies, joka tuntuu olevan hyvin kartalla prosessista ja hänellä on hyvät suhteet virkakoneiston suuntaan. Aikataulua on vaikea arvioida tässä vaiheessa, mutta loppu lähenee vääjäämättä, hui!

Vietimme oikeuden istunnon jälkeen muutaman yön etelärannikolla tapaamassa siellä asuvia ruotsalaisia ja norjalaisia adoptioperheitä, jotka ovat samassa vaiheessa prosessia. Todella mukavia vanhempia ja ihania lapsia! Nautimme siitä, että pikku M:llä oli ja meillä oli mukavaa seuraa, ja oli varsin kivaa myös vaihtaa hetkeksi maisemaa. Söimme myös isolla porukalla ihanan illallisen Sails-ravintolassa, ja nostimme maljoja sille, että olemme kaikki nyt oikeasti tässä: Lapset ovat viikon päästä virallisesti meidän. (noh, ainakin toivotaan niin, mikäänhän ei ole Keniassa varmaa, ennen kuin on mustaa valkoisella, eikä silloinkaan välttämättä) Lapset riehuivat ja kiljuivat nurmikentällä, lyhdyt valaisivat lämpimästi ja meri pauhasi. Yritin painaa tuon hetken mieleen mahdollisimman tarkkaan. Tältä tuntuu olla todella onnellinen.

Lapsivieraamme ovat olleet olleet pikku M:n idoleita. Suomessa odottaa monta suurta jälleennäkemistä.

Kun sanon päivää, hän sanoo buongiorno

Tervehdin aamuisin rannalla kaikkia vastaantulijoita joko englanniksi tai swahiliksi. Noin 90 prosenttia valkoisista aamukävelijöistä vastaa tervehdykseeni italiaksi – ja jättää jälkeensä huumaavan Aqua di Parma -pilven. Se jaksaa hämmästyttää aina vaan. Täällä Watamussa voi nimittäin italiainen lomailla osaamatta sanaakaan vierasta kieltä. Paikalliset puhuvat italiaa sujuvasti. Ruokalistat, ohjeet, kaikenlaiset opasteet ja palvelut ovat tietenkin italiaksi. Lähes kaikki kylän ravintolat ovat myös italialaisia. Ja koska kyseiselle asiakaskunnalle kelpaa vain paras, ovat pastat, pizzat, focacciat ja risotot ensiluokkaisia. Tienposkessa olevasta muovituolikahvilasta saa täydellisen macchiaton ja vastapaistetun briossin. Jäätelöstä nyt puhumattakaan. Pienen poikamme elämän ensimmäinen jäätelö taisi olla stracciatella ja ensimmäinen ravintolaruoka rakkaudella haudutettu ragu-kastike kera tuorepastan. Voi olla, että Pirkka-bolognese ja mansikka-Eskimo maistuvat pojan suuhun aika laimeilta, kun täältä Afrikan Little Italysta kotiudumme Suomeen.

Italialaiset kuulemma tulivat Watamuun 20 vuotta sitten – ja jäivät. Lähes kaikki yksityistalot ja monet resorteista ovat italialaisomistuksessa. Lomalennot laskeutuvat läheiseen Malindin kaupunkiin suoraan Milanosta ja Roomasta. Puolialastomat lapset huutelevat kentältä lähtevien autojen perään dolci, dolci! (namia) Kenties joku on heitellyt heille Baci Perugina -namuja auton ikkunasta.

Olen pakon sanelemana (mieluummin kuitenkin opettelisin täällä ollessamme swahilia) verrytellyt uinuvaa italiankielentaitoani, ja on ollut hauska huomata, että hyvin vähäiselläkin sanavarastolla (ja nyt tarkoitan hyvin vähäistä) pääsee melko pitkälle, kun vaan rohkeasti ryhtyy juttusille. Nuorempana osasin varmasti paljon, paljon enemmän kieltä, mutta uskalsin puhua paljon vähemmän. Ikä ei tuo varmuutta, mutta hävettää vähemmän.

Joulupostia

Saimme eilen puhelun, pieni suloinen poika odottaa meitä Keniassa, Ugandan rajan tuntumassa!

Heräsin aamuyön tunteina vain noustakseni katsomaan pojan kuvaa. Niin vakava ilme ja maailman kauneimmat silmät!

Onnen tunnetta on vaikea sanoin kuvata. Olemme yksinkertaisesti mykistyneen onnellisia.

Tätä on odotettu.

Matka jatkuu sittenkin

Tänään saapuneen tiedon mukaan saamme jatkaa adoptioprosessiamme Keniassa!

Paikallinen adoptiotamme hoitava järjestö on saanut luotettavalta taholta epävirallisen vahvistuksen siihen, että adoptiojärjestöt voivat edetä Kenian adoptiokomitean luvan saaneiden hakijaperheiden prosessien kanssa.

Olemme tietysti onnesta sekaisin, vaikka takaraivossa jyskyttääkin vielä epävarmuus. Lopullinen helpotus tullee vasta, kun saamme lapsen syliimme.

Nyt toivomme, että lapsiesityksemme saapuisi pian. Paikallistoimisto Keniassa aloittaa loppiaiseen ylettyvän joulutauon perjantaina, joten todennäköisesti vasta joulun jälkeen saamme lisää uutisia.

Olen niin onnellinen, että tapasimme toisen, täsmälleen samassa tilanteessa olevan pariskunnan juuri ennen kuin synkkä uutispommi putosi niskaamme. Vertaistuki on ollut viime viikkojen ajan kullan arvoista.

Keniassa olevat perheet, joilla on lapsi hoidossaan, saavat jatkaa prosessinsa loppuun. Nyt toivotaan, että ne perheet, joiden hakemukset odottavat Kenian adoptiokomitean hyväksyntää olisivat saaneet hyväksynnän marraskuun kokouksessa ja saisivat myös jatkaa prosessia.

On tämä uskomatonta karusellia!

Lapset politiikan pelinappuloina

Jossain Nairobin tunkkaisen toimistohuoneen kaapissa on kansio, jonka kannessa on pienen lapsen kuva ja sisällä kaikki hänestä saatavilla oleva tieto. Tuo kansio on ehkä jo meidän kansiomme välissä. Valmiina postitettavaksi Suomeen. Vain muutamaa paperia vailla.

Jos presidentin mahtikäsky toteutuu, kansio jää kaappiin, ja tuo pieni lapsi kasvaa Espoon sijasta orpokodissa jossain päin Keniaa. Hän on silti onnekkaampi kuin monet Kenian kahdesta miljoonasta orvosta, joista suurin osa elää kaduilla, eikä koskaan tule saavuttamaan edes teini-ikää. Tai teini-iän saavuttaessaan on jo suuren lapsikatraan äiti, seksiorjana Kenian hyväosaisille, orjana tehtaassa, vakavasti sairas, aliravittu, huumekoukussa tai osana vaarallista rikollisryhmää.

Ihmiskauppaa Keniassa selvittävä raportti, jonka perusteella Kenian hallitus on presidentin johdolla tehnyt päätöksen ulkomaisen adoption lopettamisesta, ei edes mainitse adoptiota. Silti ensimmäinen toimenpide, joka ihmiskaupan kitkemiseksi tehdään, on kansainvälisen adoption välitön lopettaminen.

Toisin sanoen adoptioiden lopettamisesta kärsivät eniten Kenian kodittomat lapset. Lapsikauppaa pyörittävät ryhmittymät voivat jatkaa toimiaan aivan kuten ennenkin ‒ ne kun ovat toimineet tähänkin asti järjestäytyneen adoptiotoiminnan ulkopuolella.

Kenian vallankahvassa olevat eivät ole ehkä ajatelleet myöskään sitä, että ulkomaiset adoptoijat rahoittavat monia maan orpokodeista. Kun kansainväliset adoptiot loppuvat, myös orpokoteja ylläpitävät rahavirrat pienenevät huomattavasti. Julma fakta on myös se, että adoptioiden lopettamisen jälkeen länsimaalaisten kiinnostus Kenian orpoja lapsia kohtaan vähenee.

Adoptio ei kuitenkaan ole hyväntekeväisyyttä. Pohjimmiltaan kyse on meidän itsekkäästä halustamme perustaa perhe. Halusimme tehdä sen mahdollisimman eettisellä tavalla, siksi valitsimme Kenian. Kohdemaan, jossa lasta ei luovuteta vieraille länsimaalaisille luksushotellin aulassa, vaan jossa lapsen sopeutumista uuteen perheeseen seurataan kolmen kuukauden ajan, ja vasta sen jälkeen voidaan aloittaa lasta koskeva oikeuskäsittely maan korkeimmassa oikeudessa. Lapsi ja vanhemmat asuvat yhdessä perheenä lapsen kotimaassa 8‒12 kuukautta, mikä antaa länsimaalaisille vanhemmille mahdollisuuden tutustua lapsen juuriin ja kulttuuriin erityisen hienolla tavalla.

Nyt Kenian poliittinen valtapeli on saavuttanut pisteen, joka koettelee ihmisyyden ja inhimillisyyden perusrakenteita. Julma peli on koskettaa varsinkin heitä, jotka ovat jo maassa kenialainen lapsi hoidossaan, mutta myös meitä, jotka olimme jo sydämissämme niin valmiita kenialaisen pienokaisen vanhemmiksi.

EDIT 30.11.2014 klo 18.50: Lisäänpä tähän vielä kenialaisen K24TV:n uutiskanavan jutun samasta aiheesta: Linkki uutisvideoon.

EDIT: 2.12.2014 klo 16.15: Lisää paikallisia uutisia aiheesta: Linkki The Star -lehden uutiseen.

Kuinkas sitten kävikään

Kenia iskee kylmällä kalalla päin naamaa: hallitus on nyt presidentin johdolla tehnyt päätöksen, että kaikki kansainväliset adoptiot kielletään ja adoptioita hoitavien järjestöjen toimintaluvat lakkautetaan. Päätös on lainvoimainen heti.

Daily Nation -lehden artikkeli aiheesta.

Pilvilinnasta tultiinkin siis pää edellä maahan. Miten tästä mennään eteen päin, emme tiedä.

Sanattomaksi vetää ja järki lähtee.

Unia ja nokkamuki

Sain juuri ystävältäni (ja tulevan lapsemme tulevalta kummilta) whatsappia. Hän oli nähnyt unta, että saimme lapsitietopuhelun, ja hetikohta pienokainen olikin sylissämme. Toivon hartaasti, että kyseessä oli enneuni!

Olemme viime viikot hoidelleet verkkaiseen tahtiin lähtöön liittyviä asioita. Niistä isoin, eli asunnon kohtalo, näyttäisi ratkeavan meille mieluisella tavalla. Kun melkein kaikki asiat tässä projektissa ovat menneet tähän saakka päin mäntyä, tuntuu uskomattomalta, että juttuja nyt aivan loksahtelee paikoilleen.

Muistiinpanovihkoni töissä täyttyy vuorotellen työasioista ja satunnaisista hupaisista lähtöön liittyvistä listauksista, kuten tämä, kesken erään tylsän videopalaverin raapustettu lista: nokkamuki, aurinkohattu, kylpylelu, dubloja, huppupyyhe.

Miltä nyt tuntuu?

Niin, miltä? Sitä kysytään tämän tästä, enkä oikein osaa vastata mitään. Olo on toisaalta helpottunut, mutta pienen pieni pessimisti sisälläni haluaisi nähdä sen lapsiesityksen, ennen kuin voi olla aivan varma, että tämä asia elämässämme nyt ihan oikeasti tapahtuu. Olemme juhlistaneet asiaa perheen ja ystävien kanssa, mutta onnenkyynelien seassa olen tuntenut myös pienen pieniä pelon pistoja sydämessäni. Entä jos tämä onni viedään meiltä taas pois? Ihminen ei taida uskoa, ennen kuin näkee, niin se vain on.

Silti joka päivä tulee eteen arkisia ja pieniä asioita, jotka ovat meille niin isoja. Kuten eilen illalla, kun mies testasi ostamaamme kantoreppua siskon pienellä lapsella. Lapsi nukahti tyytyväisenä lämpöiseen reppuun, ja mies puuhaili muina muumipappoina vauvan isoveljen kanssa kurpitsalyhtyä. Katselin heitä, ja nieleskelin pieniä onnenkyyneleitä. Varsinainen itkupilli olen ollut viimeaikoina muutenkin – ei ole tainnut ’the puhelun’ jälkeen mennä yhtään päivää ilman tarvetta nenäliinalle.

Olemme saaneet Kenian päästä arvion, että he saavat lapsiesityksen meille kahden kuukauden sisään, mutta samaan hengenvetoon myös varoituksen, että saattaa mennä ylikin kaksi kuukautta. Yritämme ottaa nyt pölyn hieman laskeuduttua rauhallisesti, ja puuhastella lähtöön liittyviä asioita pikkuhiljaa eteenpäin. Pompottelemme sähköpostilla listaa, johon vuoron perään lisäämme ennen lähtöä hoidettavia asioita. Lista alkaa olla jo nyt aika pitkä.

Odotus siis jatkuu.

Kun puhelin soi

Eilen se puhelu tuli. Olimme sopineet yhteyshenkilömme kanssa, että hän soittaa minulle, kun adotioluvista päättävän komitean syyskuun kokouksen tiedot tulevat, olivat ne sitten hyviä tai huonoja uutisia meidän kannaltamme. Kun puhelin sitten eilen soi, ja näin kuka soittaa, vastasin varsin lunkisti. En edes siirtynyt avokonttorista suljettuun tilaan puhumaan.

Kun toisesta päästä kuului sanat ’onneksi olkoon’, sydän meinasi ihan oikeasti revetä rinnasta ulos, ja syöksyin kompuroiden lähimpään neuvotteluhuoneeseen. Yhteyshenkilömme kertoi paljon asioita, mutta en kuullut niistä mitään. Jouduin keskeyttämään hänet, ja toteamaan, että ”en ymmärrä nyt yhtään mitään mistä kerrot – mun on pakko soittaa miehelleni nyt heti”. Toisesta päästä kuului naurua, ja sovimme, että palaamme asiaan maanantaina. Itkimme miehen kanssa puhelimessa, ja hoimme nyyhkytyksen välissä vuorotellen ’ei ole totta, ei ole totta’.

Miten kaikki menee tästä eteenpäin, ei mitään tietoa. Paikallisella järjestöllä on lapsiesitys kuulemma meille valmiina, (ainoa asia, jonka puhelusta ymmärsin) mutta mitä se tarkoittaa aikataulullisesti, on vielä täysi mysteeri. Lapsisesitysten saaminen Suomeen saakka on kestänyt pahimmillaan kolmekin kuukautta, mutta se kuulostaa tässä vuosien odotuksessa varsin kohtuulliselta. Ne ovat sitten varmasti elämämme pisimmät kolme kuukautta.

Odotan lasta

Facebookin mainokset tarjoavat yleensä ihmelaihdutuslääkkeitä ja kerhotossuja. Eilen sivun laidassa ollut kysymys pysäytti suurin kirjaimin: ”Odotatko lasta?” Heh, no itseasiassa kyllä – ties monettako vuotta.