Miltä nyt tuntuu?

Niin, miltä? Sitä kysytään tämän tästä, enkä oikein osaa vastata mitään. Olo on toisaalta helpottunut, mutta pienen pieni pessimisti sisälläni haluaisi nähdä sen lapsiesityksen, ennen kuin voi olla aivan varma, että tämä asia elämässämme nyt ihan oikeasti tapahtuu. Olemme juhlistaneet asiaa perheen ja ystävien kanssa, mutta onnenkyynelien seassa olen tuntenut myös pienen pieniä pelon pistoja sydämessäni. Entä jos tämä onni viedään meiltä taas pois? Ihminen ei taida uskoa, ennen kuin näkee, niin se vain on.

Silti joka päivä tulee eteen arkisia ja pieniä asioita, jotka ovat meille niin isoja. Kuten eilen illalla, kun mies testasi ostamaamme kantoreppua siskon pienellä lapsella. Lapsi nukahti tyytyväisenä lämpöiseen reppuun, ja mies puuhaili muina muumipappoina vauvan isoveljen kanssa kurpitsalyhtyä. Katselin heitä, ja nieleskelin pieniä onnenkyyneleitä. Varsinainen itkupilli olen ollut viimeaikoina muutenkin – ei ole tainnut ’the puhelun’ jälkeen mennä yhtään päivää ilman tarvetta nenäliinalle.

Olemme saaneet Kenian päästä arvion, että he saavat lapsiesityksen meille kahden kuukauden sisään, mutta samaan hengenvetoon myös varoituksen, että saattaa mennä ylikin kaksi kuukautta. Yritämme ottaa nyt pölyn hieman laskeuduttua rauhallisesti, ja puuhastella lähtöön liittyviä asioita pikkuhiljaa eteenpäin. Pompottelemme sähköpostilla listaa, johon vuoron perään lisäämme ennen lähtöä hoidettavia asioita. Lista alkaa olla jo nyt aika pitkä.

Odotus siis jatkuu.

Mainokset

Kun puhelin soi

Eilen se puhelu tuli. Olimme sopineet yhteyshenkilömme kanssa, että hän soittaa minulle, kun adotioluvista päättävän komitean syyskuun kokouksen tiedot tulevat, olivat ne sitten hyviä tai huonoja uutisia meidän kannaltamme. Kun puhelin sitten eilen soi, ja näin kuka soittaa, vastasin varsin lunkisti. En edes siirtynyt avokonttorista suljettuun tilaan puhumaan.

Kun toisesta päästä kuului sanat ’onneksi olkoon’, sydän meinasi ihan oikeasti revetä rinnasta ulos, ja syöksyin kompuroiden lähimpään neuvotteluhuoneeseen. Yhteyshenkilömme kertoi paljon asioita, mutta en kuullut niistä mitään. Jouduin keskeyttämään hänet, ja toteamaan, että ”en ymmärrä nyt yhtään mitään mistä kerrot – mun on pakko soittaa miehelleni nyt heti”. Toisesta päästä kuului naurua, ja sovimme, että palaamme asiaan maanantaina. Itkimme miehen kanssa puhelimessa, ja hoimme nyyhkytyksen välissä vuorotellen ’ei ole totta, ei ole totta’.

Miten kaikki menee tästä eteenpäin, ei mitään tietoa. Paikallisella järjestöllä on lapsiesitys kuulemma meille valmiina, (ainoa asia, jonka puhelusta ymmärsin) mutta mitä se tarkoittaa aikataulullisesti, on vielä täysi mysteeri. Lapsisesitysten saaminen Suomeen saakka on kestänyt pahimmillaan kolmekin kuukautta, mutta se kuulostaa tässä vuosien odotuksessa varsin kohtuulliselta. Ne ovat sitten varmasti elämämme pisimmät kolme kuukautta.