Ihmisten kesken

Tälle ei voi kun nauraa. Kyllähän se epätietoisuudessa eläminen tietysti kuluttaa läheistenkin mieltä. Kodin kuvalehti: Ihmisten kesken

Puun takaa

Prosessimme alkaa saada farssin piirteitä. Kun on juuri ajatellut, että kaikki mahdollinen on jo mennyt vikaan, menevät asiat vielä huonompaan suuntaan. Saimme tänään sähköpostin, jossa kerrottiin, että kohdemaassa adoptioluvastamme päättävä virkamieselin on hajotettu epävarman tilanteen vuoksi. Epävarma tilanne johtuu vaaleja seuranneesta hallinnon uudelleenjärjestelystä. Eli homma seisoo täysin.

Kootaanko tämä elin uudestaan? Jos, niin milloin voisi odotella mahdollisesti seuraavaa kokousta, ja olisiko meidän kansiomme mahdollisesti pöydällä? Ei mitään tietoa. Kiinassahan kävi taannoin niin, että koko adoptiota koskevaa lainsäädäntöä muutettiin kesken kaiken ja hakijat jäivät tyhjän päälle. Toivotaan ettei tässä käy niin.

Odotuksen laskuoppi

Olin tulossa töistä, ja katselin tienpiennarta laahustavia pieniä koululaisia suurien reppujensa kanssa. Jos elämä menisi juuri niin kuin haluaa, olisi lapsemme mennyt tänä syksynä mahdollisesti kouluun.

Odotuksen ajanlasku on konstikasta: joskus aika ei kulu, ja joskus se kuluu liian nopeasti. Vuosien varrella on tullut odoteltua yhtä ja toista: kuukautisia, labratuloksia, siirtoa, paperia, päätöstä, lääkärin soittoa, sossutädin käyntiä, lausuntoa, kokousta, tapaamista jne.

Aluksi odottaminen oli jännittävää; lasta tehtailtiin innokkaana ja jännittyneenä. Kului reilu vuosi, ja innokkuus vaihtui epäilykseksi, mielessä jumitti ajatus: kenties jokin on hassusti? Tutkin nettiä: ehkä vähän punaviiniä tai greippimehua auttaisi? Ehkäpä en vain saa b-vitamiinia tarpeeksi? Yhteinen salainen projektimme oli vielä toivoa täynnä. Meillä oli hauskaa.

Ajanlasku alkoi kulkea kuukautiskierron pituisissa jaksoissa. Hymy alkoi hyytyä. Jonkin ajan kuluttua päätimme mennä kysymään tohtorilta neuvoa. Tutkittiin, odotettiin, testattiin ja odotettiin. Vuosi kulki eteenpäin kuin hirvi. Mitään ei löytynyt. Autettiin vähän luontoäitiä varmuuden vuoksi. Odotettiin tuloksia, joita ei tullut. Mutta oltiin edelleen toiveikkaita.

Kun sitten taas yksi vuosi oli kulunut, yksi klinikka oli mennyt konkurssin ja pankkitili tyhjentynyt useamman tuhatlappusen verran, ajanlasku pysähtyi. Istuin lääketokkuraisena omassa vessassani neula toisessa ja vatsamakkara toisessa kädessä yhtä aikaa järkyttyneenä ja turtana. Mitä ihmettä olen tekemässä itselleni? Miten olimme päätyneet tähän? Mies huuteli oven toiselta puolelta huolestuneena. Henki salpautui itkumyrskyn aaltojen alle, enkä voinut vastata mitään. Kello pysähtyi tuohon nimenomaiseen hetkeen, ja aloin kulkea ympyrää – oman napani ympärillä. Läheisin ihmisenikin jäi oven toiselle puolelle.

Kuukaudet raahustivat murheellisena eteenpäin. Elin omassa kuplassani. Tunkkaisen napanöyhtäiseksi muuttunut arki alkoi lyödä yli oman ja omaisten ymmärryksen: miten elämä saattoikin kuin salaman iskusta alkaa pyöriä näin pienen pientä ahdistavaa uraa? Hormonihumalassa oli vaikeaa iloita syksyn väreistä tai sulavista räystäistä. En edes tiennyt, mikä vuodenaika milloinkin oli menossa. Tuijotin omaan napaan, ja laskin kuin viimeistä päivää: kalenterista päiviä seuraavaan klinikkakäyntiin, seuraavaan soittoaikaan, piikitykseen, pillerin ottamiseen, siirtoon ja mahdolliseen laskettuun aikaan. Laskin klinikan kassaan ropisseita tuhansia euroja, laskin kortin luottorajan lähestymistä. Laskin kertyneitä kiloja, kavereiden vauvoja. Laskin lähestyvää 35 vuoden rajapyykkiä. Laskin – ja meinasin seota.

Katsoin peiliin, ja näin ruman, läskin, vanhan, ilkeän ja kateellisen naisen, jonka kanssa en itsekään olisi halunnut olla tekemisissä. Inhosin elämäni jokaista minuuttia. En silti laskenut suojaustani edes läheisteni edessä. Selviytymiskeinonani oli sulkea itseni oman muiden elämän ulkopuolelle. En kertonut projektistamme alkuaikoina juuri kellekään. Päätin helvetti soikoon pärjätä omillani tästä koettelemuksesta hiljaa kärsien sekä sinnikkäästi taistellen, (kuten olin tähän asti selvinnyt kaikista muistakin pikku ongelmista) ja tulla takaisin ulkomaailmaan vauva kainalossa niin kuin muutkin normaalit kolmekymppiset. Suuri suunnitelmani oli, että pysäytän oman ajanlaskuni nyt hetkeksi tähän, ja hyppään kyytiin taas kun olen siihen valmis. Kukaan ei ehkä huomaa mitään. No ei ihan onnistunut.

Sillä välin kun piehtaroin omassa liemessäni laput silmillä, ystäväni työnsivät maailmaan hääyönä alkunsa saaneita täydellisen pulleroisia vauvoja. Istuin klinikan odotushuoneessa turvonneena, uupuneena sekä katkerana, ja tehtailin onnitteluviestejä kuumat kyyneleet silmissä. Suurimalla osalla ystävistäni ei ollut tästä hajuakaan.

Kun hoidot eivät sitten tuottaneet toivottua tulosta, päätimme lopettaa rahan kantamisen klinikalle. Ehdotus lopettamisesta tuli mieheltä, ja minun oli helppoa suostua siihen. Olin kertakaikkiaan loppu, sekä henkisesti että fyysisesti. En jaksanut kiinnostua mistään, mikään ei tuntunut enää miltään, ja oikeastaan olin valmis heittämään pyyhkeen kehään. Ehdotin miehelle, että hän jättäisi minut. Ihmettelen vieläkin, ettei hän jättänyt.

Päätimme kokeilla uutta polkua. Aloimme odottaa adoptioneuvonnan alkamista, kurssia, kotikäyntiä, päätöstä, raporttia… Pientä toivoa oli ilmassa, ja aikankin tämä oli mukavaa vaihtelua.

Aika kulki hitaasti, mutta se rämpi edes jotenkin eteenpäin. Tuli vastoinkäymisiä, mutta ne eivät enää jaksaneet järkyttää kuten aikaisemmin. Edessä oleva pitkä odotus kuitenkin hirvitti: kestämmekö sitä? Kuukaudet matelivat eteenpäin, kunnes eräänä päivänä… päätin lopettaa odottamisen. Se ei ollut helppoa, mutta itsensä pakottaminen kannatti. En tiedä mistä sain energiaa, mutta konkreettisesti pakotin itseni näkemään elämän hyvänä juuri nyt. Kuulostaa self help -oppaiden höpinöiltä, mutta se todella toimi. Pakotin itseni keskittymään muihin (työn ja odotuksen ulkopuolisiin) asioihin.

Uutta ajanlaskua on kulunut jo ainakin pari vuotta (en ole varma, en ole laskenut) ja sen myötä odotuksen ajanlaskun pimeimmät hetket ovat aivan fyysisestikin unohtuneet. Huomasin tämän, kun eräs tuttavani kyseli muutama päivä sitten klinikasta ja hoidoista. En muista yhdenkään lääkärin tai lääkkeen nimeä, joten en oikein osannut auttaa. Tilanne oli hämmentävä. Olin luvannut auttaa hoitojen aloittamisessa, mutta ei minusta ollutkaan mitään apua.

Kuluneena syksynä odottamattomuudessa on ollut vaikea pysyä. Välillä odotusjuna on napannut kyytiin, ja välillä olen heittäytynyt pois kyydistä itse. Yhtä tasapainoilua. Joka tapauksessa seuraavaksi olen päättänyt opetella unelmoimaan. Se vasta vaikea projekti onkin.