Hetken aikaa se oli koko ajan puheissa ja mielessä, ja annoin itselleni luvan uneksia. Ja nyt se on taas osastolla ’joskus’, ’ehkä’, ’ei välttämättä koskaan’. Defenssi meni päälle ja itsesuojeluvaisto käski keskittymään muihin asioihin.
Siirtymävaihe ei ollut taaskaan kivuton, mutta syksyyn (osaksi juuri tämän projektin vuoksi) siirretty kesäloma jelppasi kovasti. Olen ollut aina tyyppiä, jonka pitää matkustaa kauas nähdäkseen lähelle. Tällä kertaa ei tarvinnut mennä toiselle puolelle palloa, vaan Urho Kekkosen kansallispuistoon. Siellä, tallatessani toistasataa kilometriä alkavan syksyisiä polkuja, meni yhtäkkiä taas aivot siihen asentoon, jossa kaikki on hyvin ihan näin. Kuulostan kävelevältä kliseeltä, mutta tosi on.
Tunturien kupeessa tunsin yhtäkkiä valtavaa kiitollisuutta siitä, että mulla on seitsemääkymppiä repivä äiti, joka on niin kovassa kunnossa, että heikompia hirvittää, ja joka on mitä mainiointa eräilyseuraa. Lisäksi Lapissa pääsin jotenkin juurilleni pitkästä aikaa, tunsin olevani osa sukua (vaikken sitä tule jatkamaan) jossa niitä hienoimpia hetkiä ovat aamupesu hyisessä tunturipurossa ja autiotuvan pihalla nokipannussa keitetty kahvi. Meillä on aina eräilty kesät talvet, varsinkin Lapissa, mutta myös kotimaisemissa. Erätaidot opeteltiin ennen kouluun menoa. Jostain syystä retkeily on jäänyt kaukomatkojen vuoksi viime vuodet minipäiväretkien, luontopolkujen ja Nuuksiossa viriteltyjen nuotioiltapalojen varaan. Nyt tuli himo ainakin koko viikonlopun patikkareissulle. Trangia ja makuualusta esiin siis! (Veressäni virtaa myös peritty erätarvikehimo. Partioaitan hyllyjen välissä voi vierähtää helposti pari tuntia.)
Ensimmäistä kertaa elämässäni vietän myös osan lomastani kotona. Tehtyämme viiden päivän suolanmakuisen pyörähdyksen Tanskan tuuliselle länsirannikolle, on yhtäkkiä kummallisen ihanaa olla kotosalla. Tänään reissupyykkiä pyöritellessäni katsoin pitkästä aikaa kotiamme ajatuksella, ja totesin, että A) en ole aikoihin ollut päiväsaikaan kotona ja B) täällähän on oikeastaan aika kiva tunnelma! Yritin olla keskittymättä likaisiin ikkunoihin ja pölymakkaroihin nurkissa. Tunnelmaan pääsemisessä auttoi myös Tanskasta löytynyt vanha (ja rikkinäinen) viinilaatikko sekä ämpärillinen Pohjanmeren rannalta kerättyjä kiviä, joiden asetteluun käytin ainakin tunnin. Ei mitään järkeä, sanoisi insinöörikaverini. Parasta, sanon minä.
Skagen
mrsbonfire 