Kun sanon päivää, hän sanoo buongiorno

Tervehdin aamuisin rannalla kaikkia vastaantulijoita joko englanniksi tai swahiliksi. Noin 90 prosenttia valkoisista aamukävelijöistä vastaa tervehdykseeni italiaksi – ja jättää jälkeensä huumaavan Aqua di Parma -pilven. Se jaksaa hämmästyttää aina vaan. Täällä Watamussa voi nimittäin italiainen lomailla osaamatta sanaakaan vierasta kieltä. Paikalliset puhuvat italiaa sujuvasti. Ruokalistat, ohjeet, kaikenlaiset opasteet ja palvelut ovat tietenkin italiaksi. Lähes kaikki kylän ravintolat ovat myös italialaisia. Ja koska kyseiselle asiakaskunnalle kelpaa vain paras, ovat pastat, pizzat, focacciat ja risotot ensiluokkaisia. Tienposkessa olevasta muovituolikahvilasta saa täydellisen macchiaton ja vastapaistetun briossin. Jäätelöstä nyt puhumattakaan. Pienen poikamme elämän ensimmäinen jäätelö taisi olla stracciatella ja ensimmäinen ravintolaruoka rakkaudella haudutettu ragu-kastike kera tuorepastan. Voi olla, että Pirkka-bolognese ja mansikka-Eskimo maistuvat pojan suuhun aika laimeilta, kun täältä Afrikan Little Italysta kotiudumme Suomeen.

Italialaiset kuulemma tulivat Watamuun 20 vuotta sitten – ja jäivät. Lähes kaikki yksityistalot ja monet resorteista ovat italialaisomistuksessa. Lomalennot laskeutuvat läheiseen Malindin kaupunkiin suoraan Milanosta ja Roomasta. Puolialastomat lapset huutelevat kentältä lähtevien autojen perään dolci, dolci! (namia) Kenties joku on heitellyt heille Baci Perugina -namuja auton ikkunasta.

Olen pakon sanelemana (mieluummin kuitenkin opettelisin täällä ollessamme swahilia) verrytellyt uinuvaa italiankielentaitoani, ja on ollut hauska huomata, että hyvin vähäiselläkin sanavarastolla (ja nyt tarkoitan hyvin vähäistä) pääsee melko pitkälle, kun vaan rohkeasti ryhtyy juttusille. Nuorempana osasin varmasti paljon, paljon enemmän kieltä, mutta uskalsin puhua paljon vähemmän. Ikä ei tuo varmuutta, mutta hävettää vähemmän.

Kuinkas sitten kävikään

Kenia iskee kylmällä kalalla päin naamaa: hallitus on nyt presidentin johdolla tehnyt päätöksen, että kaikki kansainväliset adoptiot kielletään ja adoptioita hoitavien järjestöjen toimintaluvat lakkautetaan. Päätös on lainvoimainen heti.

Daily Nation -lehden artikkeli aiheesta.

Pilvilinnasta tultiinkin siis pää edellä maahan. Miten tästä mennään eteen päin, emme tiedä.

Sanattomaksi vetää ja järki lähtee.

Ajatuksia akkain lehdistä

Rakastan aikakauslehtiä – tai aikkareita, kuten alalla tavataan sanoa. Olen perinyt rakkauteni näitä kiiltäviä painotuotteita kohtaan äidiltäni, jolle tulee kotiin tilattuna kaikki mahdolliset naistenlehdet. Onko mikään ihanampaa kuin haalia äidin lehtilaarista pino lehtiä, keittää hyvät kahvit, pihistää kaapista jotain herkullista natusteltavaa ja levittäytyä ruokapöydän ääreen kommentoimaan reseptejä, haastateltavia tai syksyn ihanimpia takkeja? Edes se, että työskentelin jonkin aikaa itsekin lehtien parissa ei ole myrkyttänyt intohimoista suhdettani naistenlehtiin.

Kun Keniaan lähteminen jossain vaiheessa näytti vielä todennäköiseltä, peruin hätäpäissäni kaikki omat lehtitilaukseni. Nyt sitten sorrun säännöllisesti ylilyönteihin marketin lehtihyllyllä, puhumattakaan Akateemisen lehtiosastolla. Voisin tietysti mennä kirjaston lukusaliin viettämään lehtihetkiä, mutta siellä ei saa rouskuttaa suklaakeksejä eikä hörppiä kahvia. Verkkoversiot toimivat lentokoneessa tai bussissa, mutta täydelliseen lehtihetkitunnelmaan niiden kanssa ei vaan jotenkin pääse.

Olen tarkkaillut omaa käyttäytymistä lehtien parissa, ja olen huomannut toistavani samoja rutiineja. Luen esimerkiksi lehden aina takakannesta aloittaen, väärin päin. En tiedä mistä tämä johtuu, mutta niin vain tapahtuu aina. Tiedän, että lehden rakenne ei toimi näin päin plärättäessä, hienojen aloitusaukeamien wau-efektit menevät ohi suun, eikä siinä ole muutenkaan mitään järkeä. Lisäksi usein aloitan juttujen lukemisen loppukaneetista, ja jos se on kiinnostava, silmäilen väliotsikkoja ja kuvatekstejä, ja jos nekin vetävät puoleensa saatan jopa lukea koko jutun.

Mutta ennen kuin aloitan alusta saakka, seuraa tärkein lukemiseen vaikuttava seikka; haastateltavien iän ja mahdollisten lasten iän esiin onkiminen. Onneksi nimet on useissa aviiseissa lihavoitu tämän toimenpiteen nopeuttamiseksi. Jos haastateltavalla on lapsia, seuraa nopeita kalkulaatioita siitä, minkä ikäiselle vanhemmalle lapset ovat syntyneet. Juttu pääsee lukulistalle myös sitä todennäköisemmin, mitä suurempi on vanhemman ja lapsen välinen ikäero. Varmimmin luen jutun kokonaan, jos silmiini osuu esimerkiksi Piia (38) ja Janne (42), enkä nopealla silmäyksellä löydä lihavoituna Onni (6) ja Olivia (8). Jos taas nostossa lukee ”Salamarakkaus iski kesällä – ja elokuussa Milla oli jo raskaana”, käännän sivua ja keskityn mieluummin syksyn meheviin huulipunauutuuksiin.

Kaiken kaikkiaan naistenlehtiin mahtuisin paljon enemmän juttuja siitä, kuinka perheen voi perustaa monella tavalla, eikä siihen välttämättä liity synnytys, parisuhde – eikä edes adoptio. Harva meistä lapsettomuuden läpikäyneistä kuitenkaan haluaisi omaa naamaansa lehtien palstoille, vaikka se auttaisikin yleisen mielipiteen muuttamisessa ja ihmisten suhtautumisessa lapsettomia kohtaan. Lapsettomuuteen tuntuu liittyvän aivan naurettavan suuri häpeä, paljon suurempi kuin vaikka vaikean sairauden voittamiseen liittyy. Toivottavasti tämä joskus muuttuu.

Sanottua

Törmäsin tällaiseen.

Things Said To Or About My Adopted Daughters

Olen itse usein miettinyt millaiseen raivoon sitä itse mahtaa syttyä rasistisia tai muuten loukkaavia kommentteja kuulleessaan sitten joskus, kun kulkee kaupungilla adoptiolapsen kanssa. Pitäisi kai miettiä valmiiksi mitä näille urpoille nokkelasti vastaa.

Artikkelin lopun kommenteissa joku adoptiolapsi kertoo, että hänelle on sanottu: ”My parents always told me that I grew in Mommy’s heart instead of her tummy.” Tuon aion varastaa. Kauniisti sanottu.

Elokuvia, burgereita ja seksiä

Ai jai, taas yksi huikea kirjoitus lapsettomista. En tunne ”toimittaja” Jukka Uroa, enkä kyseistä Vau-Mediaa. Tästä kyseisestä jutusta ja muiden ”artikkeleiden” otsikoista päätellen en kyllä tule koskaan tuntemaankaan. Huolestuttavaa on kuitenkin, että yli 1 700 henkilöä tykkää artikkelista.

Linkki: http://www.vau.fi/Perhe/Huvitukset/Nakokulmia/Lapsettomien-elama-on-tylsaa–mutta-he-eivat-tajua-sita-itse/

No joo, elämään ei adoption osalta kuulu yhtään mitään uutta. Muuten vuoden alun arjessa on ollut muutamia hauskoja sattumuksia ja kohtaamisia sekä jopa yksi ihana onnenkantamoinen. Olen sen täysin ansainnut.

Älyttömän ihana unelmani

Unelmointi on vaikea laji. Meille on syydetty luterilaista ankeutusta lapsesta saakka niin, että narun irti päästäminen tuntuu lähes mahdottomalta. On suorastaan häpeällistä haaveilla jostain mielettömästä ja huikentelevasta asiasta. Tai varsinkaan kertoa siitä muille.

Huomasin yhtäkkiä kiinnostuvani magneettisella pohjoisnavalla juostavasta maratonista. Palasin nettisivuille yhä uudestaan ja uudestaan. Katselin kuvia höyryävistä juoksijoista parta puikoille jäätyneinä ja ihmeellisestä Pohjoisnavan valosta.  Olin aivan myyty. Kyllä! Tuonne minä joskus haluaisin päästä! Siis oikeasti.

Oma juoksuharrastukseni ei ole ollut erityisen tavoitteellista viime keväisen maratonin jälkeen. Kesästä asti olen lähinnä hölkkäillyt (erittäin hitaasti) oman fiiliksen mukaan silloin kun on sattunut huvittamaan. Eräänä joulukuisena iltana loikkiessani otsalamppu päässä pimeässä espoolaisessa metsässä tein kuitenkin päätöksen, että jonain päivänä minä juoksisin tämän maratonin Pohjoisnavalla.

Todellakin jonain päivänä. Pari muuttujaa pitäisi taklata ennen sitä, kuten surkea juoksukondis ja puuttuva tukku rahaa. Mutta se on sen ajan murhe. Minulla on unelma. Ei sillä ole väliä milloin se toteutuu.

Tuli mielettömän hyvä fiilis. Miksei unelmointia tule harrastettua useammin?

Ps. Pitkän lapsentekomatkamme aikana en ole koskaan ostanut yhtään ainoaa lastentarviketta tai -vaatetta. (siis omaa käyttöä ajatellen, kummilapsille ja muille kyllä senkin edestä)  Nyt ”ylimääräisessä” vierashuoneessamme kuitenkin nököttää yhdet vaunut ja varaston hyllyltä löytyy lastenistuin. Ensin ne jotenkin hävettivät. Että joku voi ajatella, että me kuvittelemme, että meillä on joskus lapsi(a)! Nyt olen  näihin tarvikkeisiin tottunut, ja rinnassa läikähtää joka kerta kun käyn huoneessa.

Se on niille itsekkäille uraohjuksille ihan oikein

HS tänään.

Väestöliitto siis kehottaa lähtemään suhteesta jos toive ei toteudu? Elämä ilman lapsia on arvotonta ja vailla merkitystä? Tällaiset kannanotot saavat surulliseksi, varsinkin Väestöliiton kaltaiselta toimijalta tuutattuna.

Me emme tiedä kummassa meissä on valuvika. Lapsettomuuskriisin ollessa pahimmillaan pyysin miestä jättämään minut. Mietin, että en halua vetää toista ihmistä mukanani synkkiin vesiin. Väestöliiton mukaan olisi kannattanut lähteä.

Tuntuu myös ikävältä, kun annetaan ymmärtää, että lapsettomuuden syy on pääkaupunkiseudun naisten itsekkyydessä ja uratoiveissa, että lasta on ryhdytty yrittämään liian myöhään. En usko, että kukaan laskee hedelmöityshoitojen varaan ja siksi lykkää lasten hankkimista.

Päivä täynnä huonoja uutisia.