Tuomiota odotellessa

Nyt on tapahtunut paljon! Olimme viime viikolla oikeudessa kuultavina, ja saimme tuomiopäivämäärän jo tälle viikolle. Olemme näin nopeasta aikataulusta iloisesti yllättyneitä, sillä tämän viikon jälkeen oikeuden istunnot jäävät muutaman viikon tauolle. Adoption Order -paperin pitäisi tulla oikeustalon koneiston uumenista parissa viikossa, ja sitten alkaakin melkoinen paperinpyörittäminen; laillistamiset ulkoministeriössä, lähetystössä jne. Onneksi meillä tosi hyvä lakimies, joka tuntuu olevan hyvin kartalla prosessista ja hänellä on hyvät suhteet virkakoneiston suuntaan. Aikataulua on vaikea arvioida tässä vaiheessa, mutta loppu lähenee vääjäämättä, hui!

Vietimme oikeuden istunnon jälkeen muutaman yön etelärannikolla tapaamassa siellä asuvia ruotsalaisia ja norjalaisia adoptioperheitä, jotka ovat samassa vaiheessa prosessia. Todella mukavia vanhempia ja ihania lapsia! Nautimme siitä, että pikku M:llä oli ja meillä oli mukavaa seuraa, ja oli varsin kivaa myös vaihtaa hetkeksi maisemaa. Söimme myös isolla porukalla ihanan illallisen Sails-ravintolassa, ja nostimme maljoja sille, että olemme kaikki nyt oikeasti tässä: Lapset ovat viikon päästä virallisesti meidän. (noh, ainakin toivotaan niin, mikäänhän ei ole Keniassa varmaa, ennen kuin on mustaa valkoisella, eikä silloinkaan välttämättä) Lapset riehuivat ja kiljuivat nurmikentällä, lyhdyt valaisivat lämpimästi ja meri pauhasi. Yritin painaa tuon hetken mieleen mahdollisimman tarkkaan. Tältä tuntuu olla todella onnellinen.

Lapsivieraamme ovat olleet olleet pikku M:n idoleita. Suomessa odottaa monta suurta jälleennäkemistä.

Joulupostia

Saimme eilen puhelun, pieni suloinen poika odottaa meitä Keniassa, Ugandan rajan tuntumassa!

Heräsin aamuyön tunteina vain noustakseni katsomaan pojan kuvaa. Niin vakava ilme ja maailman kauneimmat silmät!

Onnen tunnetta on vaikea sanoin kuvata. Olemme yksinkertaisesti mykistyneen onnellisia.

Tätä on odotettu.

Lapset politiikan pelinappuloina

Jossain Nairobin tunkkaisen toimistohuoneen kaapissa on kansio, jonka kannessa on pienen lapsen kuva ja sisällä kaikki hänestä saatavilla oleva tieto. Tuo kansio on ehkä jo meidän kansiomme välissä. Valmiina postitettavaksi Suomeen. Vain muutamaa paperia vailla.

Jos presidentin mahtikäsky toteutuu, kansio jää kaappiin, ja tuo pieni lapsi kasvaa Espoon sijasta orpokodissa jossain päin Keniaa. Hän on silti onnekkaampi kuin monet Kenian kahdesta miljoonasta orvosta, joista suurin osa elää kaduilla, eikä koskaan tule saavuttamaan edes teini-ikää. Tai teini-iän saavuttaessaan on jo suuren lapsikatraan äiti, seksiorjana Kenian hyväosaisille, orjana tehtaassa, vakavasti sairas, aliravittu, huumekoukussa tai osana vaarallista rikollisryhmää.

Ihmiskauppaa Keniassa selvittävä raportti, jonka perusteella Kenian hallitus on presidentin johdolla tehnyt päätöksen ulkomaisen adoption lopettamisesta, ei edes mainitse adoptiota. Silti ensimmäinen toimenpide, joka ihmiskaupan kitkemiseksi tehdään, on kansainvälisen adoption välitön lopettaminen.

Toisin sanoen adoptioiden lopettamisesta kärsivät eniten Kenian kodittomat lapset. Lapsikauppaa pyörittävät ryhmittymät voivat jatkaa toimiaan aivan kuten ennenkin ‒ ne kun ovat toimineet tähänkin asti järjestäytyneen adoptiotoiminnan ulkopuolella.

Kenian vallankahvassa olevat eivät ole ehkä ajatelleet myöskään sitä, että ulkomaiset adoptoijat rahoittavat monia maan orpokodeista. Kun kansainväliset adoptiot loppuvat, myös orpokoteja ylläpitävät rahavirrat pienenevät huomattavasti. Julma fakta on myös se, että adoptioiden lopettamisen jälkeen länsimaalaisten kiinnostus Kenian orpoja lapsia kohtaan vähenee.

Adoptio ei kuitenkaan ole hyväntekeväisyyttä. Pohjimmiltaan kyse on meidän itsekkäästä halustamme perustaa perhe. Halusimme tehdä sen mahdollisimman eettisellä tavalla, siksi valitsimme Kenian. Kohdemaan, jossa lasta ei luovuteta vieraille länsimaalaisille luksushotellin aulassa, vaan jossa lapsen sopeutumista uuteen perheeseen seurataan kolmen kuukauden ajan, ja vasta sen jälkeen voidaan aloittaa lasta koskeva oikeuskäsittely maan korkeimmassa oikeudessa. Lapsi ja vanhemmat asuvat yhdessä perheenä lapsen kotimaassa 8‒12 kuukautta, mikä antaa länsimaalaisille vanhemmille mahdollisuuden tutustua lapsen juuriin ja kulttuuriin erityisen hienolla tavalla.

Nyt Kenian poliittinen valtapeli on saavuttanut pisteen, joka koettelee ihmisyyden ja inhimillisyyden perusrakenteita. Julma peli on koskettaa varsinkin heitä, jotka ovat jo maassa kenialainen lapsi hoidossaan, mutta myös meitä, jotka olimme jo sydämissämme niin valmiita kenialaisen pienokaisen vanhemmiksi.

EDIT 30.11.2014 klo 18.50: Lisäänpä tähän vielä kenialaisen K24TV:n uutiskanavan jutun samasta aiheesta: Linkki uutisvideoon.

EDIT: 2.12.2014 klo 16.15: Lisää paikallisia uutisia aiheesta: Linkki The Star -lehden uutiseen.

Unia ja nokkamuki

Sain juuri ystävältäni (ja tulevan lapsemme tulevalta kummilta) whatsappia. Hän oli nähnyt unta, että saimme lapsitietopuhelun, ja hetikohta pienokainen olikin sylissämme. Toivon hartaasti, että kyseessä oli enneuni!

Olemme viime viikot hoidelleet verkkaiseen tahtiin lähtöön liittyviä asioita. Niistä isoin, eli asunnon kohtalo, näyttäisi ratkeavan meille mieluisella tavalla. Kun melkein kaikki asiat tässä projektissa ovat menneet tähän saakka päin mäntyä, tuntuu uskomattomalta, että juttuja nyt aivan loksahtelee paikoilleen.

Muistiinpanovihkoni töissä täyttyy vuorotellen työasioista ja satunnaisista hupaisista lähtöön liittyvistä listauksista, kuten tämä, kesken erään tylsän videopalaverin raapustettu lista: nokkamuki, aurinkohattu, kylpylelu, dubloja, huppupyyhe.

Miltä nyt tuntuu?

Niin, miltä? Sitä kysytään tämän tästä, enkä oikein osaa vastata mitään. Olo on toisaalta helpottunut, mutta pienen pieni pessimisti sisälläni haluaisi nähdä sen lapsiesityksen, ennen kuin voi olla aivan varma, että tämä asia elämässämme nyt ihan oikeasti tapahtuu. Olemme juhlistaneet asiaa perheen ja ystävien kanssa, mutta onnenkyynelien seassa olen tuntenut myös pienen pieniä pelon pistoja sydämessäni. Entä jos tämä onni viedään meiltä taas pois? Ihminen ei taida uskoa, ennen kuin näkee, niin se vain on.

Silti joka päivä tulee eteen arkisia ja pieniä asioita, jotka ovat meille niin isoja. Kuten eilen illalla, kun mies testasi ostamaamme kantoreppua siskon pienellä lapsella. Lapsi nukahti tyytyväisenä lämpöiseen reppuun, ja mies puuhaili muina muumipappoina vauvan isoveljen kanssa kurpitsalyhtyä. Katselin heitä, ja nieleskelin pieniä onnenkyyneleitä. Varsinainen itkupilli olen ollut viimeaikoina muutenkin – ei ole tainnut ’the puhelun’ jälkeen mennä yhtään päivää ilman tarvetta nenäliinalle.

Olemme saaneet Kenian päästä arvion, että he saavat lapsiesityksen meille kahden kuukauden sisään, mutta samaan hengenvetoon myös varoituksen, että saattaa mennä ylikin kaksi kuukautta. Yritämme ottaa nyt pölyn hieman laskeuduttua rauhallisesti, ja puuhastella lähtöön liittyviä asioita pikkuhiljaa eteenpäin. Pompottelemme sähköpostilla listaa, johon vuoron perään lisäämme ennen lähtöä hoidettavia asioita. Lista alkaa olla jo nyt aika pitkä.

Odotus siis jatkuu.

Ajatuksia akkain lehdistä

Rakastan aikakauslehtiä – tai aikkareita, kuten alalla tavataan sanoa. Olen perinyt rakkauteni näitä kiiltäviä painotuotteita kohtaan äidiltäni, jolle tulee kotiin tilattuna kaikki mahdolliset naistenlehdet. Onko mikään ihanampaa kuin haalia äidin lehtilaarista pino lehtiä, keittää hyvät kahvit, pihistää kaapista jotain herkullista natusteltavaa ja levittäytyä ruokapöydän ääreen kommentoimaan reseptejä, haastateltavia tai syksyn ihanimpia takkeja? Edes se, että työskentelin jonkin aikaa itsekin lehtien parissa ei ole myrkyttänyt intohimoista suhdettani naistenlehtiin.

Kun Keniaan lähteminen jossain vaiheessa näytti vielä todennäköiseltä, peruin hätäpäissäni kaikki omat lehtitilaukseni. Nyt sitten sorrun säännöllisesti ylilyönteihin marketin lehtihyllyllä, puhumattakaan Akateemisen lehtiosastolla. Voisin tietysti mennä kirjaston lukusaliin viettämään lehtihetkiä, mutta siellä ei saa rouskuttaa suklaakeksejä eikä hörppiä kahvia. Verkkoversiot toimivat lentokoneessa tai bussissa, mutta täydelliseen lehtihetkitunnelmaan niiden kanssa ei vaan jotenkin pääse.

Olen tarkkaillut omaa käyttäytymistä lehtien parissa, ja olen huomannut toistavani samoja rutiineja. Luen esimerkiksi lehden aina takakannesta aloittaen, väärin päin. En tiedä mistä tämä johtuu, mutta niin vain tapahtuu aina. Tiedän, että lehden rakenne ei toimi näin päin plärättäessä, hienojen aloitusaukeamien wau-efektit menevät ohi suun, eikä siinä ole muutenkaan mitään järkeä. Lisäksi usein aloitan juttujen lukemisen loppukaneetista, ja jos se on kiinnostava, silmäilen väliotsikkoja ja kuvatekstejä, ja jos nekin vetävät puoleensa saatan jopa lukea koko jutun.

Mutta ennen kuin aloitan alusta saakka, seuraa tärkein lukemiseen vaikuttava seikka; haastateltavien iän ja mahdollisten lasten iän esiin onkiminen. Onneksi nimet on useissa aviiseissa lihavoitu tämän toimenpiteen nopeuttamiseksi. Jos haastateltavalla on lapsia, seuraa nopeita kalkulaatioita siitä, minkä ikäiselle vanhemmalle lapset ovat syntyneet. Juttu pääsee lukulistalle myös sitä todennäköisemmin, mitä suurempi on vanhemman ja lapsen välinen ikäero. Varmimmin luen jutun kokonaan, jos silmiini osuu esimerkiksi Piia (38) ja Janne (42), enkä nopealla silmäyksellä löydä lihavoituna Onni (6) ja Olivia (8). Jos taas nostossa lukee ”Salamarakkaus iski kesällä – ja elokuussa Milla oli jo raskaana”, käännän sivua ja keskityn mieluummin syksyn meheviin huulipunauutuuksiin.

Kaiken kaikkiaan naistenlehtiin mahtuisin paljon enemmän juttuja siitä, kuinka perheen voi perustaa monella tavalla, eikä siihen välttämättä liity synnytys, parisuhde – eikä edes adoptio. Harva meistä lapsettomuuden läpikäyneistä kuitenkaan haluaisi omaa naamaansa lehtien palstoille, vaikka se auttaisikin yleisen mielipiteen muuttamisessa ja ihmisten suhtautumisessa lapsettomia kohtaan. Lapsettomuuteen tuntuu liittyvän aivan naurettavan suuri häpeä, paljon suurempi kuin vaikka vaikean sairauden voittamiseen liittyy. Toivottavasti tämä joskus muuttuu.

Sanottua

Törmäsin tällaiseen.

Things Said To Or About My Adopted Daughters

Olen itse usein miettinyt millaiseen raivoon sitä itse mahtaa syttyä rasistisia tai muuten loukkaavia kommentteja kuulleessaan sitten joskus, kun kulkee kaupungilla adoptiolapsen kanssa. Pitäisi kai miettiä valmiiksi mitä näille urpoille nokkelasti vastaa.

Artikkelin lopun kommenteissa joku adoptiolapsi kertoo, että hänelle on sanottu: ”My parents always told me that I grew in Mommy’s heart instead of her tummy.” Tuon aion varastaa. Kauniisti sanottu.

Henkistä pakkaamista

Keniasta on kuulunut mukavia uutisia, kun lupia ja lapsiesityksiä on alkanut jälleen tippua myös suomalaisille odottajille. Olemme siis taasen varovaisesti positiivisella mielellä. Mutta mitä vaan voi edelleen tapahtua.

Olen kateelllisena seurannut internetin ihmeellisestä maailmasta, kuinka vastaavassa tilanteessa olevat pariskunnat kuopivat jo lähtökuopissaan kirjaimellisesti laukut eteisessä pakattuna. Se aiheuttaa minussa levottomuutta, sillä ikuisena pessimistinä en itse tuohon taivu. Sen verran kuitenkin teimme, että kävimme pankissa hoitamassa mahdolliseen lähtöön liittyviä raha-asioita. Myös hampaita on huollettu siihen malliin, että vuoteen ei ehkä tule tarvetta käydä. Ajatuksena olisi myös lähiaikoina käydä vakuutusyhtiössä vänkäämässä omat ja lapsen vakuutusasiat kuntoon. Matkustamme sen verran paljon, että kansainvälinen rokotuskortti on aina muutenkin ajan tasalla, ja pienimuotoinen matkalääkekaappi aina kaapissa valmiina. Toki siitä puuttuu alle metrinmittaisen matkailijan mahdolliset lääkkeet. Olemme myös yrittäneet etsiä lähipiiristämme mahdollisia asunnontarvitsijoita vuodeksi. Lisäksi löysin itseni hypistelemästä marketin alekorissa uimaleluja, joten aivan lunkisti ei täälläkään olla otettu.

Ajatuksissa olen tehnyt sitten pakkaushommia senkin edestä. Kestovaippojen hankkimisen sijaan olen pohtinut paljon lapsen kielelliseen kehitykseen liittyviä asioita: mitä kieltä lastenkodeissa puhutaan, minkälaiset kielelliset taidot taaperolla on, kun saamme hänet hoitoomme, miten lähdemme liikkeelle kielen rakenteiden kanssa, pidämmekö yllä englannin kielen taitoa jos siihen on lastenkodissa kannustettu, pitäisikö itse opetella swahilin alkeet jne. jne. Sain kasattua melkoiset paineet itselleni, kunnes saimme vieraaksi ulkomailla asuvan ystäväperheemme, joiden kolme lasta altistuvat ainakin kolmelle kielelle päivittäin. Yksi heistä oli jo koulussa, ja minkäänlaisia ongelmia ei ole tullut ilmi. Vanhemmilla ei kuitenkaan ole ollut mitään systemaattista kielisuunnitelmaa, vaan lapset ovat omaksuneet kieliä omaan luovaan tahtiinsa. Lisäksi silmiin osui tämä Satu Vänskä-Westgarthin mainion blogin artikkeli: http://www.todestinationunknown.com/blog/2014/02/18/learning-languages-toddlers-travel-talk/ Ei paineita siis…

Lasten kielellinen kehittyminen aiheuttaa itselleni harmaita hiuksia, koska lähipiirissäni on asiasta omakohtaisia kokemuksia. Ollessani itse lapsi vanhempieni hyvät ystävät muuttivat jenkkeihin 6-vuotiaan tyttärensä kanssa. Tyttö oli ainoa lapsi ja vietti päivät perheen äidin kanssa kotona, kunnes aloitti koulun, jossa puhuttiin luonnollisesti pelkästään englantia. Olin tytön kanssa kirjeenvaihdossa heti kun opin kirjoittamaan, tätä jatkui varhaisiin teinivuosiin saakka. Aluksi kirjoitimme suomeksi ja myöhemmin englanniksi. Alkuvuosien jälkeen suomi kävi tytölle vaikeaksi, ja hän vaihtoikin englantiin. Itse vastasin aluksi suomeksi, myöhemmin enkuksi. Kun itse opin koulussa myöhemmin jonkun verran englantia, huomasin että tytön englannin kieli ei myöskään ole kovin hyvää. Tyttö oli jäänyt ikään kuin kahden kielen väliin, eikä oppinut kumpaakaan kunnollisesti. Aika hirveä tilanne. Hän ei jatkanut oppivelvollisuuden jälkeen minkäänlaisia opintoja, ja huippuakateemisten vanhempien tytär työskentelee nykyään lastenhoitajana. Enkä tarkoita että siinä olisi mitään huonoa, päinvastoin. Omat vanhempani kertoivat siellä käytyään, että tyttö on lasten kanssa aivan huippuammattilainen. Ihmettelen ainoastaan sitä, miten tytön vanhemmat antoivat tämän kieliasian tapahtua. No joo, en tiedä miksi lähdin tätä kertomaan, mutta tarina on alkanut kummitella mielessäni nyt adoptioprosessin myötä, kun mietiskelimme, että olisiko hyväksi vai pahaksi laittaa lapsi englanninkieliseen leikkikouluun Suomeen palattuamme. Mene ja tiedä.

Tällaisia pohdintoja. Kenia pyörii taas vinhasti ajatuksissa aamusta iltaan. Yritän pysyä rauhallisena.

Että näin

Työmatkalla suomalaisessa pikkukaupungissa. Hotelli on täynnä juniorijalkapalloilijoita vanhempineen. Aamupalalla viereiseen pöytään istahtaa murteesta päätellen itäsuomalainen perhe kahden lapsen kanssa. Samaan aikaan läheisellä mehupisteellä musta pikkufutaaja täyttää lasiaan. Perheen äiti sanoo kovalla äänellä lapselleen: ”Kattokaas lapset minkä näkönen poika tuolla on!”. Pöydät ympärillä jähmettyvät vaivautuneina.

Tätä se kai sitten on. Lapsi-ressukat ovat näiden asenteellisten junttien armoilla. Huokaus.

Erikoislinssit

Kummasti tuntuu, että ulkomailta adoptoituja lapsia näkee kaupungilla entistä enemmän. En tiedä johtuuko se siitä, että on kesä, ja pääkaupunkiseudulle tullaan muualtakin Suomesta viettämään kesäpäiviä vai onko ilmiö on sama, kuin on olisi ostanut uuden auton ja samanlaisia tulee yhtäkkiä vastaan kaikkialla.

Joka tapauksessa adoptiolasten näkeminen on ilahduttavaa. Ensinnäkin on ihanaa nähdä varsin onnellisen näköisiä perheitä, ja toisekseen ajattelee omaa mahdollista lastaan ja sitä, että ehkä hänenkin silmiinsä osuvat muut moniväriset perheet. Mitä hän niistä mahtaa tuumia?

p.s Taloudessamme on ensimmäinen lastentarvike; istuinkoroke autoon. Saapa nähdä, tuleeko sille koskaan käyttöä, vai tuleeko lainaajalle itselleen tarvetta aikaisemmin. Siellä se nyt joka tapauksessa on, autotallin pimeydessä odottamassa.