Rakastan aikakauslehtiä – tai aikkareita, kuten alalla tavataan sanoa. Olen perinyt rakkauteni näitä kiiltäviä painotuotteita kohtaan äidiltäni, jolle tulee kotiin tilattuna kaikki mahdolliset naistenlehdet. Onko mikään ihanampaa kuin haalia äidin lehtilaarista pino lehtiä, keittää hyvät kahvit, pihistää kaapista jotain herkullista natusteltavaa ja levittäytyä ruokapöydän ääreen kommentoimaan reseptejä, haastateltavia tai syksyn ihanimpia takkeja? Edes se, että työskentelin jonkin aikaa itsekin lehtien parissa ei ole myrkyttänyt intohimoista suhdettani naistenlehtiin.
Kun Keniaan lähteminen jossain vaiheessa näytti vielä todennäköiseltä, peruin hätäpäissäni kaikki omat lehtitilaukseni. Nyt sitten sorrun säännöllisesti ylilyönteihin marketin lehtihyllyllä, puhumattakaan Akateemisen lehtiosastolla. Voisin tietysti mennä kirjaston lukusaliin viettämään lehtihetkiä, mutta siellä ei saa rouskuttaa suklaakeksejä eikä hörppiä kahvia. Verkkoversiot toimivat lentokoneessa tai bussissa, mutta täydelliseen lehtihetkitunnelmaan niiden kanssa ei vaan jotenkin pääse.
Olen tarkkaillut omaa käyttäytymistä lehtien parissa, ja olen huomannut toistavani samoja rutiineja. Luen esimerkiksi lehden aina takakannesta aloittaen, väärin päin. En tiedä mistä tämä johtuu, mutta niin vain tapahtuu aina. Tiedän, että lehden rakenne ei toimi näin päin plärättäessä, hienojen aloitusaukeamien wau-efektit menevät ohi suun, eikä siinä ole muutenkaan mitään järkeä. Lisäksi usein aloitan juttujen lukemisen loppukaneetista, ja jos se on kiinnostava, silmäilen väliotsikkoja ja kuvatekstejä, ja jos nekin vetävät puoleensa saatan jopa lukea koko jutun.
Mutta ennen kuin aloitan alusta saakka, seuraa tärkein lukemiseen vaikuttava seikka; haastateltavien iän ja mahdollisten lasten iän esiin onkiminen. Onneksi nimet on useissa aviiseissa lihavoitu tämän toimenpiteen nopeuttamiseksi. Jos haastateltavalla on lapsia, seuraa nopeita kalkulaatioita siitä, minkä ikäiselle vanhemmalle lapset ovat syntyneet. Juttu pääsee lukulistalle myös sitä todennäköisemmin, mitä suurempi on vanhemman ja lapsen välinen ikäero. Varmimmin luen jutun kokonaan, jos silmiini osuu esimerkiksi Piia (38) ja Janne (42), enkä nopealla silmäyksellä löydä lihavoituna Onni (6) ja Olivia (8). Jos taas nostossa lukee ”Salamarakkaus iski kesällä – ja elokuussa Milla oli jo raskaana”, käännän sivua ja keskityn mieluummin syksyn meheviin huulipunauutuuksiin.
Kaiken kaikkiaan naistenlehtiin mahtuisin paljon enemmän juttuja siitä, kuinka perheen voi perustaa monella tavalla, eikä siihen välttämättä liity synnytys, parisuhde – eikä edes adoptio. Harva meistä lapsettomuuden läpikäyneistä kuitenkaan haluaisi omaa naamaansa lehtien palstoille, vaikka se auttaisikin yleisen mielipiteen muuttamisessa ja ihmisten suhtautumisessa lapsettomia kohtaan. Lapsettomuuteen tuntuu liittyvän aivan naurettavan suuri häpeä, paljon suurempi kuin vaikka vaikean sairauden voittamiseen liittyy. Toivottavasti tämä joskus muuttuu.
mrsbonfire 