Safari njema!

Teimme viikonloppuna ensimmäisen yhteisen safarimme lähimpään luonnonpuistoon. Onni oli myötä, sillä sekä kuljettaja ja opas olivat mukavia ja erittäin asiantuntevia. Tiellemme osui laumoittain norsuja, ilta-auringossa paistattelevia kirahveja, joelle kiiruhtavia pahkasikoja, seeproja, puhveleita. Osuimme paikalle, kun nuoret leijonat olivat yhyttäneet seepran, ja virtahevot kylpivät viilentävässä virrassa. Huoneemme terassilta seurasimme, kun norsulauma toisensa perään saapui muutaman kymmenen metrin päässä olevalle valaistulle vesikuopalle juomaan. Savannin maisemat auringon noustessa ja laskisessa saivat meidän haukkomaan henkeä. Poika viihtyi autossa ja vilkutteli eläimille, nukkui – ja aika usein syötiin myös eväitä. Välillä toki myös vähän kitistiin.

Olimme samassa puistossa kahdestaan pari vuotta sitten, emmekä nähneet läheskään niin paljon eläimiä kuin tällä kertaa.

Adoptioprosessi muistuttaa monilta osin safaria. Voi tilata matkan ja valmistautua huolellisesti, mutta kukaan ei voi taata mitä reissulla loppujen lopuksi näkee. Jos joku ajaisi saman reitin tänään, minkä me ajoimme eilen, saattaisi tien varrelle osua aivan eri eläimet, auto saattaisi hajota tai voisi sataa vettä. (kuten meillä viimeksi) Niin myös jokainen adopioprosessi on erilainen. Kuvainnollisesti katsoen meidän jeeppimme ehti hajota moneen otteeseen jo ennen kuin matka oli edes kunnolla ehtinyt alkamaan. Välillä tiemme varrelle taas on osunut ihania onnenkantamoisia, joista olemme iloinneet kuin leijonalauman näkemisestä auringonlaskussa.

Sain adoptiomatkamme ollessa aluillaan itseäni viisaammalta neuvon, jota olen pitänyt ohjenuoranani ja joka tuntuu ajankohtaiselta edelleen: jokainen prosessi on erilainen, jokainen lapsi on erilainen: älä tuhlaa voimavarojasi vertailemiseen, vaan keskity omaasi.

On varsin mukavaa lukea muiden perheiden adoptiomatkoista, mutta niihin on vaarallista tuudittautua, sillä varmaa on ainoastaan se, että oma matka menee eri tavalla.

Ei ihan tavallinen tiistai

Tuntuu uskomattomalta, että tapasimme ensimmäistä kertaa vasta tasan kolme viikkoa sitten. Aika on mennyt yhtä aikaa nopeasti ja hitaasti.

Tieto siitä, milloin tarkalleen ottaen näemme toisemme vaihteli viime metreille asti. Olimme lentäneet Nairobissa järjestetystä melko turhasta orientaatiotapaamisesta Kisumuun, ja istuimme auringon jo laskiessa autossa matkalla lastenkotiin, kun meitä saattamaan tullut sosiaalityöntekijä ilmoitti, että näkisimme pojan aivan pian. Tieto oli veretseisauttava. Olimme kuvitelleet, että hän olisi saapuessamme jo yöpuulla, ja tapaisimme vasta aamulla. Kuvasimme autossa pojalle videon, jossa kerroimme että olemme tulossa hänen luokseen ja kuinka tätä hetkeä on odotettu. Poika saa joskus vuosien päästä katsoa sen. Ilman kyyneleitä ei sitäkään saatu purkkiin. Autonkuljettaja katseli toimintaamme peruutuspeilistä huolestuneena.

Tunnin kuluttua ajoimme suuresta rautaportista sisään vaatimattoman lastenkodin pihamaalle. Meitä vastaan loikki ensimmäiseksi harmaa sekarotuinen koira, perässään leveästi hymyilevä nainen kädet levällään. Lastenkodin päällikkö kaappasi meidät syleilyyn, ja kertoi aivan ensimmäiseksi rakastavansa meitä suuresti. Kyynelhana aukesi tietysti heti.

Meidät ohjattiin pieneen, kuumaan toimistoon, ja päällikkönainen ryhtyi puhelemaan ja puuhaamaan kaikenlaista. Keskityin lähinnä pitämään itseäni kasassa, eikä muistiin tallentunut yhtään sanaa koko keskustelusta. Mietin ainoastaan poikaa ja sitä, että hän on jossain aivan lähistössä. Jos hän huutaisi, niin kuulisin sen nyt.

Yhtäkkiä toimiston oviaukkoon talutettiin pieni poika. Hän katseli meitä vakavana. Ojensin kädet häntä kohti, ja hän käveli hiljaa luokseni. Katselimme toisiamme pitkän tovin, ja jompikumpi meistä (en muista kumpi ensin) nosti pojan syliinsä istumaan. Päällikkönainen rupesi toistelemaan mommya ja daddya pojalle ja osoitteli meitä. Poika toisteli hiljaa piipittäen perässä ja katseli meitä suurilla silmillään. Aika pysähtyi.

Yhtäkkiä muistimme ottaa kuviakin tilanteesta. Olen katsellut näitä kuvia paljon. Tuon hetken tunnelmaa vaikea selittää, se on luettavissa meidän kaikkien silmistä.

Meanwhile in Kenya

Sängyssä maiskuttelee pieni poika, joka on antanut puolen tunnin kitisevän taistelun jälkeen periksi päiväunille. Ulkoa kantautuu liikenteen ja ihmisten ääniä; mopoja, kanoja, lehmiä, autoja, lintuja. Joku polskii uima-altaassa. Valkoiset verhot nousevat paahteisen tuulen mukana lähes vaakatasoon, ja tuuletin pyörii taukoamatta katossa. On alkuiltapäivän helteisin hetki – mitä otollisin aika pienelle siestalle. Mutta pienen pojan on vaikea saada unen päästä kiinni, mielessä vilisee kaikenlaista uutta ja outoa; lentokoneita, autoja, valkoista hiekkarantaa, uima-allasta, ravintolaa, kauppaa, leluja, kirjoja ja herkkuja. Lisäksi kintereillä pyörii jatkuvasti kaksi isoa valkoista: Mommy ja Daddy, jotka ovat huolissaan vähän kaikesta, kysyvät jatkuvasti onko vessahätä, pukevat kömpelöillä valkoisilla käsillään pojan päälle kummallisia vaatteitta, syöttävät hieman oudonmakuista ruokaa ihme aikoihin, eivät ymmärrä puhetta ja haluavat jatkuvasti halia ja pusutella.

Pieni poika ei ehkä ymmärrä, että hän ei koskaan enää palaa tuttujen hoitajien ja kavereiden luo lastenkotiin toiselle puolelle Keniaa, vaan nämä kaksi isoa valkoista tyyppiä ovat nyt vastuussa hänen hyvinvoinnistaan täällä Intian valtameren äärellä – ja myöhemmin kaukana Suomessa. Niin kauan, että hän on aikuinen. Päivä päivältä poika luottaa mommyyn ja daddyyn enemmän, testailee mitä kaikkea he antavat hänen tehdä, missä mene raja. Hän uskaltaa jo riehua, kikattaa, raivota ja itkeä täysin vapautuneesti – mutta vain kotona. Uusissa tilanteissa poika hakeutuu syliin, suu nipistyy tiukasti kiinni eikä sieltä tule inahdustakaan. Ihan turha tulla kyselemään mitä kuuluu ja mikä on nimi, hän on päättänyt että kodin ulkopuolella ei puhuta mitään. Se on isoille valkoisille ihan ok, small talkia ehtii opettelemaan myöhemminkin. Nyt on tärkeintä että ollaan kaikki kolme nyt tässä, ruoka maistuu, nukutaan ja leikitään.