Tuomiota odotellessa

Nyt on tapahtunut paljon! Olimme viime viikolla oikeudessa kuultavina, ja saimme tuomiopäivämäärän jo tälle viikolle. Olemme näin nopeasta aikataulusta iloisesti yllättyneitä, sillä tämän viikon jälkeen oikeuden istunnot jäävät muutaman viikon tauolle. Adoption Order -paperin pitäisi tulla oikeustalon koneiston uumenista parissa viikossa, ja sitten alkaakin melkoinen paperinpyörittäminen; laillistamiset ulkoministeriössä, lähetystössä jne. Onneksi meillä tosi hyvä lakimies, joka tuntuu olevan hyvin kartalla prosessista ja hänellä on hyvät suhteet virkakoneiston suuntaan. Aikataulua on vaikea arvioida tässä vaiheessa, mutta loppu lähenee vääjäämättä, hui!

Vietimme oikeuden istunnon jälkeen muutaman yön etelärannikolla tapaamassa siellä asuvia ruotsalaisia ja norjalaisia adoptioperheitä, jotka ovat samassa vaiheessa prosessia. Todella mukavia vanhempia ja ihania lapsia! Nautimme siitä, että pikku M:llä oli ja meillä oli mukavaa seuraa, ja oli varsin kivaa myös vaihtaa hetkeksi maisemaa. Söimme myös isolla porukalla ihanan illallisen Sails-ravintolassa, ja nostimme maljoja sille, että olemme kaikki nyt oikeasti tässä: Lapset ovat viikon päästä virallisesti meidän. (noh, ainakin toivotaan niin, mikäänhän ei ole Keniassa varmaa, ennen kuin on mustaa valkoisella, eikä silloinkaan välttämättä) Lapset riehuivat ja kiljuivat nurmikentällä, lyhdyt valaisivat lämpimästi ja meri pauhasi. Yritin painaa tuon hetken mieleen mahdollisimman tarkkaan. Tältä tuntuu olla todella onnellinen.

Lapsivieraamme ovat olleet olleet pikku M:n idoleita.  Suomessa odottaa monta suurta jälleennäkemistä.

Lapsivieraamme ovat olleet olleet pikku M:n idoleita. Suomessa odottaa monta suurta jälleennäkemistä.

Älyttömän ihana unelmani

Unelmointi on vaikea laji. Meille on syydetty luterilaista ankeutusta lapsesta saakka niin, että narun irti päästäminen tuntuu lähes mahdottomalta. On suorastaan häpeällistä haaveilla jostain mielettömästä ja huikentelevasta asiasta. Tai varsinkaan kertoa siitä muille.

Huomasin yhtäkkiä kiinnostuvani magneettisella pohjoisnavalla juostavasta maratonista. Palasin nettisivuille yhä uudestaan ja uudestaan. Katselin kuvia höyryävistä juoksijoista parta puikoille jäätyneinä ja ihmeellisestä Pohjoisnavan valosta.  Olin aivan myyty. Kyllä! Tuonne minä joskus haluaisin päästä! Siis oikeasti.

Oma juoksuharrastukseni ei ole ollut erityisen tavoitteellista viime keväisen maratonin jälkeen. Kesästä asti olen lähinnä hölkkäillyt (erittäin hitaasti) oman fiiliksen mukaan silloin kun on sattunut huvittamaan. Eräänä joulukuisena iltana loikkiessani otsalamppu päässä pimeässä espoolaisessa metsässä tein kuitenkin päätöksen, että jonain päivänä minä juoksisin tämän maratonin Pohjoisnavalla.

Todellakin jonain päivänä. Pari muuttujaa pitäisi taklata ennen sitä, kuten surkea juoksukondis ja puuttuva tukku rahaa. Mutta se on sen ajan murhe. Minulla on unelma. Ei sillä ole väliä milloin se toteutuu.

Tuli mielettömän hyvä fiilis. Miksei unelmointia tule harrastettua useammin?

Ps. Pitkän lapsentekomatkamme aikana en ole koskaan ostanut yhtään ainoaa lastentarviketta tai -vaatetta. (siis omaa käyttöä ajatellen, kummilapsille ja muille kyllä senkin edestä)  Nyt ”ylimääräisessä” vierashuoneessamme kuitenkin nököttää yhdet vaunut ja varaston hyllyltä löytyy lastenistuin. Ensin ne jotenkin hävettivät. Että joku voi ajatella, että me kuvittelemme, että meillä on joskus lapsi(a)! Nyt olen  näihin tarvikkeisiin tottunut, ja rinnassa läikähtää joka kerta kun käyn huoneessa.