Tuomiota odotellessa

Nyt on tapahtunut paljon! Olimme viime viikolla oikeudessa kuultavina, ja saimme tuomiopäivämäärän jo tälle viikolle. Olemme näin nopeasta aikataulusta iloisesti yllättyneitä, sillä tämän viikon jälkeen oikeuden istunnot jäävät muutaman viikon tauolle. Adoption Order -paperin pitäisi tulla oikeustalon koneiston uumenista parissa viikossa, ja sitten alkaakin melkoinen paperinpyörittäminen; laillistamiset ulkoministeriössä, lähetystössä jne. Onneksi meillä tosi hyvä lakimies, joka tuntuu olevan hyvin kartalla prosessista ja hänellä on hyvät suhteet virkakoneiston suuntaan. Aikataulua on vaikea arvioida tässä vaiheessa, mutta loppu lähenee vääjäämättä, hui!

Vietimme oikeuden istunnon jälkeen muutaman yön etelärannikolla tapaamassa siellä asuvia ruotsalaisia ja norjalaisia adoptioperheitä, jotka ovat samassa vaiheessa prosessia. Todella mukavia vanhempia ja ihania lapsia! Nautimme siitä, että pikku M:llä oli ja meillä oli mukavaa seuraa, ja oli varsin kivaa myös vaihtaa hetkeksi maisemaa. Söimme myös isolla porukalla ihanan illallisen Sails-ravintolassa, ja nostimme maljoja sille, että olemme kaikki nyt oikeasti tässä: Lapset ovat viikon päästä virallisesti meidän. (noh, ainakin toivotaan niin, mikäänhän ei ole Keniassa varmaa, ennen kuin on mustaa valkoisella, eikä silloinkaan välttämättä) Lapset riehuivat ja kiljuivat nurmikentällä, lyhdyt valaisivat lämpimästi ja meri pauhasi. Yritin painaa tuon hetken mieleen mahdollisimman tarkkaan. Tältä tuntuu olla todella onnellinen.

Lapsivieraamme ovat olleet olleet pikku M:n idoleita.  Suomessa odottaa monta suurta jälleennäkemistä.

Lapsivieraamme ovat olleet olleet pikku M:n idoleita. Suomessa odottaa monta suurta jälleennäkemistä.

Kun sanon päivää, hän sanoo buongiorno

Tervehdin aamuisin rannalla kaikkia vastaantulijoita joko englanniksi tai swahiliksi. Noin 90 prosenttia valkoisista aamukävelijöistä vastaa tervehdykseeni italiaksi – ja jättää jälkeensä huumaavan Aqua di Parma -pilven. Se jaksaa hämmästyttää aina vaan. Täällä Watamussa voi nimittäin italiainen lomailla osaamatta sanaakaan vierasta kieltä. Paikalliset puhuvat italiaa sujuvasti. Ruokalistat, ohjeet, kaikenlaiset opasteet ja palvelut ovat tietenkin italiaksi. Lähes kaikki kylän ravintolat ovat myös italialaisia. Ja koska kyseiselle asiakaskunnalle kelpaa vain paras, ovat pastat, pizzat, focacciat ja risotot ensiluokkaisia. Tienposkessa olevasta muovituolikahvilasta saa täydellisen macchiaton ja vastapaistetun briossin. Jäätelöstä nyt puhumattakaan. Pienen poikamme elämän ensimmäinen jäätelö taisi olla stracciatella ja ensimmäinen ravintolaruoka rakkaudella haudutettu ragu-kastike kera tuorepastan. Voi olla, että Pirkka-bolognese ja mansikka-Eskimo maistuvat pojan suuhun aika laimeilta, kun täältä Afrikan Little Italysta kotiudumme Suomeen.

Italialaiset kuulemma tulivat Watamuun 20 vuotta sitten – ja jäivät. Lähes kaikki yksityistalot ja monet resorteista ovat italialaisomistuksessa. Lomalennot laskeutuvat läheiseen Malindin kaupunkiin suoraan Milanosta ja Roomasta. Puolialastomat lapset huutelevat kentältä lähtevien autojen perään dolci, dolci! (namia) Kenties joku on heitellyt heille Baci Perugina -namuja auton ikkunasta.

Olen pakon sanelemana (mieluummin kuitenkin opettelisin täällä ollessamme swahilia) verrytellyt uinuvaa italiankielentaitoani, ja on ollut hauska huomata, että hyvin vähäiselläkin sanavarastolla (ja nyt tarkoitan hyvin vähäistä) pääsee melko pitkälle, kun vaan rohkeasti ryhtyy juttusille. Nuorempana osasin varmasti paljon, paljon enemmän kieltä, mutta uskalsin puhua paljon vähemmän. Ikä ei tuo varmuutta, mutta hävettää vähemmän.

Safari njema!

Teimme viikonloppuna ensimmäisen yhteisen safarimme lähimpään luonnonpuistoon. Onni oli myötä, sillä sekä kuljettaja ja opas olivat mukavia ja erittäin asiantuntevia. Tiellemme osui laumoittain norsuja, ilta-auringossa paistattelevia kirahveja, joelle kiiruhtavia pahkasikoja, seeproja, puhveleita. Osuimme paikalle, kun nuoret leijonat olivat yhyttäneet seepran, ja virtahevot kylpivät viilentävässä virrassa. Huoneemme terassilta seurasimme, kun norsulauma toisensa perään saapui muutaman kymmenen metrin päässä olevalle valaistulle vesikuopalle juomaan. Savannin maisemat auringon noustessa ja laskisessa saivat meidän haukkomaan henkeä. Poika viihtyi autossa ja vilkutteli eläimille, nukkui – ja aika usein syötiin myös eväitä. Välillä toki myös vähän kitistiin.

Olimme samassa puistossa kahdestaan pari vuotta sitten, emmekä nähneet läheskään niin paljon eläimiä kuin tällä kertaa.

Adoptioprosessi muistuttaa monilta osin safaria. Voi tilata matkan ja valmistautua huolellisesti, mutta kukaan ei voi taata mitä reissulla loppujen lopuksi näkee. Jos joku ajaisi saman reitin tänään, minkä me ajoimme eilen, saattaisi tien varrelle osua aivan eri eläimet, auto saattaisi hajota tai voisi sataa vettä. (kuten meillä viimeksi) Niin myös jokainen adopioprosessi on erilainen. Kuvainnollisesti katsoen meidän jeeppimme ehti hajota moneen otteeseen jo ennen kuin matka oli edes kunnolla ehtinyt alkamaan. Välillä tiemme varrelle taas on osunut ihania onnenkantamoisia, joista olemme iloinneet kuin leijonalauman näkemisestä auringonlaskussa.

Sain adoptiomatkamme ollessa aluillaan itseäni viisaammalta neuvon, jota olen pitänyt ohjenuoranani ja joka tuntuu ajankohtaiselta edelleen: jokainen prosessi on erilainen, jokainen lapsi on erilainen: älä tuhlaa voimavarojasi vertailemiseen, vaan keskity omaasi.

On varsin mukavaa lukea muiden perheiden adoptiomatkoista, mutta niihin on vaarallista tuudittautua, sillä varmaa on ainoastaan se, että oma matka menee eri tavalla.

Joulupostia

Saimme eilen puhelun, pieni suloinen poika odottaa meitä Keniassa, Ugandan rajan tuntumassa!

Heräsin aamuyön tunteina vain noustakseni katsomaan pojan kuvaa. Niin vakava ilme ja maailman kauneimmat silmät!

Onnen tunnetta on vaikea sanoin kuvata. Olemme yksinkertaisesti mykistyneen onnellisia.

Tätä on odotettu.

Matka jatkuu sittenkin

Tänään saapuneen tiedon mukaan saamme jatkaa adoptioprosessiamme Keniassa!

Paikallinen adoptiotamme hoitava järjestö on saanut luotettavalta taholta epävirallisen vahvistuksen siihen, että adoptiojärjestöt voivat edetä Kenian adoptiokomitean luvan saaneiden hakijaperheiden prosessien kanssa.

Olemme tietysti onnesta sekaisin, vaikka takaraivossa jyskyttääkin vielä epävarmuus. Lopullinen helpotus tullee vasta, kun saamme lapsen syliimme.

Nyt toivomme, että lapsiesityksemme saapuisi pian. Paikallistoimisto Keniassa aloittaa loppiaiseen ylettyvän joulutauon perjantaina, joten todennäköisesti vasta joulun jälkeen saamme lisää uutisia.

Olen niin onnellinen, että tapasimme toisen, täsmälleen samassa tilanteessa olevan pariskunnan juuri ennen kuin synkkä uutispommi putosi niskaamme. Vertaistuki on ollut viime viikkojen ajan kullan arvoista.

Keniassa olevat perheet, joilla on lapsi hoidossaan, saavat jatkaa prosessinsa loppuun. Nyt toivotaan, että ne perheet, joiden hakemukset odottavat Kenian adoptiokomitean hyväksyntää olisivat saaneet hyväksynnän marraskuun kokouksessa ja saisivat myös jatkaa prosessia.

On tämä uskomatonta karusellia!

Lapset politiikan pelinappuloina

Jossain Nairobin tunkkaisen toimistohuoneen kaapissa on kansio, jonka kannessa on pienen lapsen kuva ja sisällä kaikki hänestä saatavilla oleva tieto. Tuo kansio on ehkä jo meidän kansiomme välissä. Valmiina postitettavaksi Suomeen. Vain muutamaa paperia vailla.

Jos presidentin mahtikäsky toteutuu, kansio jää kaappiin, ja tuo pieni lapsi kasvaa Espoon sijasta orpokodissa jossain päin Keniaa. Hän on silti onnekkaampi kuin monet Kenian kahdesta miljoonasta orvosta, joista suurin osa elää kaduilla, eikä koskaan tule saavuttamaan edes teini-ikää. Tai teini-iän saavuttaessaan on jo suuren lapsikatraan äiti, seksiorjana Kenian hyväosaisille, orjana tehtaassa, vakavasti sairas, aliravittu, huumekoukussa tai osana vaarallista rikollisryhmää.

Ihmiskauppaa Keniassa selvittävä raportti, jonka perusteella Kenian hallitus on presidentin johdolla tehnyt päätöksen ulkomaisen adoption lopettamisesta, ei edes mainitse adoptiota. Silti ensimmäinen toimenpide, joka ihmiskaupan kitkemiseksi tehdään, on kansainvälisen adoption välitön lopettaminen.

Toisin sanoen adoptioiden lopettamisesta kärsivät eniten Kenian kodittomat lapset. Lapsikauppaa pyörittävät ryhmittymät voivat jatkaa toimiaan aivan kuten ennenkin ‒ ne kun ovat toimineet tähänkin asti järjestäytyneen adoptiotoiminnan ulkopuolella.

Kenian vallankahvassa olevat eivät ole ehkä ajatelleet myöskään sitä, että ulkomaiset adoptoijat rahoittavat monia maan orpokodeista. Kun kansainväliset adoptiot loppuvat, myös orpokoteja ylläpitävät rahavirrat pienenevät huomattavasti. Julma fakta on myös se, että adoptioiden lopettamisen jälkeen länsimaalaisten kiinnostus Kenian orpoja lapsia kohtaan vähenee.

Adoptio ei kuitenkaan ole hyväntekeväisyyttä. Pohjimmiltaan kyse on meidän itsekkäästä halustamme perustaa perhe. Halusimme tehdä sen mahdollisimman eettisellä tavalla, siksi valitsimme Kenian. Kohdemaan, jossa lasta ei luovuteta vieraille länsimaalaisille luksushotellin aulassa, vaan jossa lapsen sopeutumista uuteen perheeseen seurataan kolmen kuukauden ajan, ja vasta sen jälkeen voidaan aloittaa lasta koskeva oikeuskäsittely maan korkeimmassa oikeudessa. Lapsi ja vanhemmat asuvat yhdessä perheenä lapsen kotimaassa 8‒12 kuukautta, mikä antaa länsimaalaisille vanhemmille mahdollisuuden tutustua lapsen juuriin ja kulttuuriin erityisen hienolla tavalla.

Nyt Kenian poliittinen valtapeli on saavuttanut pisteen, joka koettelee ihmisyyden ja inhimillisyyden perusrakenteita. Julma peli on koskettaa varsinkin heitä, jotka ovat jo maassa kenialainen lapsi hoidossaan, mutta myös meitä, jotka olimme jo sydämissämme niin valmiita kenialaisen pienokaisen vanhemmiksi.

EDIT 30.11.2014 klo 18.50: Lisäänpä tähän vielä kenialaisen K24TV:n uutiskanavan jutun samasta aiheesta: Linkki uutisvideoon.

EDIT: 2.12.2014 klo 16.15: Lisää paikallisia uutisia aiheesta: Linkki The Star -lehden uutiseen.

Pelon maantiede

Terveisiä lomalta. Kolme viikkoa Aasian auringossa tuli tarpeeseen enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Palasimme Suomeen lähes suoraan ystäväni hääjuhlaan. Täydellinen tapa päättää loma: vanhojen ystävien seurassa juhlien!

Pari päivää sen jälkeen, kun olimme joulukuun puolessa välissä laskeutuneet Manilaan, luimme lehdestä aseellisestä hyökkäyksestä samaisella lentokentällä. Useampi ihminen sai iskussa surmansa. Se ei silti horjuttanut turvallisuudentunnetta maassa, jonka koemme toiseksi kotimaaksemme.

Uudenvuodenpäivänä, ollessamme jo paluumatkalla ja Kiotossa aamiaisella, luin netistä Mombasan Diani beachilla Tandoori-ravintolaan tehdystä granaattihyökkäyksestä, jossa kymmenisen ihmistä loukkaantui vakavasti. Kansainvälisen uutistoimiston jutusta löysin myös linkityksen aiemmin loppuvuodesta tehtyyn iskuun, jossa turisteja kuljettaneeseen safariautoon oli heitetty granaatti Likonin lauttarannassa. Lautta on ainoa reitti etelästä Mombasan saarelle. Kaikeksi onneksi granaatti ei sattunut räjähtämään.

Pahainen Google – kaivauduin seuraavan unettoman yön hiljaisena tunteina yhä syvemmälle Mombasan alueella sattuneisiin ryöstöihin ja hyökkäyksiin. Hikoilin kiotolaisen hotellin kovaksi tärkätyissä lakanoissa miettien Dianilla asumisen turvallisuutta ja elämää pienen lapsen kanssa. Tulisiko siitä mitään, jos jatkuvasti pitäisi miettiä ryöstetyksi tulemista. Millaista elämä olisi, kun oman henkipolon lisäksi pelissä on jotain paljon arvokkaampaa? Olisiko suosittuun turistiravintolaan lähteminen liian suuri riski? Pystyisikö vuoden elämään varuillaan kotioloissa hipsien vai turtuisiko tilanteeseen parissa viikossa? Tulisiko yksikään ystävä tai perheenjäsen kylään, jos Mombasan uutiset ylittäisivät Suomen uutiskynnyksen? (Yhdestäkään näistä tapauksista ei uutisoitu Suomen mediassa, koska kyseessä ei ollut suomalaisten suosimat lomakohteet. Jos Pattayan rantakadulla tai Espanjan aurinkorannoilla olisi uudenvuodenyönä tehty granaatti-isku ravintolaan, olisi se ollut ainakin iltapäivälehtien otsikoissa numero uuno.)

Mietiskelin myös miksi Filippiinien ampumiset eivät horjuttaneet turvallisuudentunteeseeni millään tavalla. Kävin reippain mielin yksin lenkillä pilkkopimeillä pikkukylän sorateillä tai istuin mopon tarakalla vilkaassa kaupungissa kainalossani laukku, jossa oli kaikki omaisuutemme passeista lähtien. Ei tullut mieleenkään, että joku voisi haluta vahingoittaa minua tai meitä. Todennäköisesti vaaratilanne on ollut hyvinkin lähellä. Se, että tuntee kulttuurin ja paikallisia ihmisiä varmasti vaikuttaa siihen, että ei osaa pelätä. Toivon, että Keniassa (jos sinne joskus lähdetään) olessamme luottamus voittaa pelon.

Näissä ajatuksissa siis vuosi käyntiin. Varovasti positiivinen uutinen lienee se, että Keniassa adoptiolupia jakava elin on paikallisen virallisen lehden mukaan koottu uudelleen kasaan. Epäselvää on kuitenkin, milloin nämä uudet asiantuntijat kokoontuvat ja mitä asioita on listalla. Ennen lomaamme saimme kuulla, että meidän paperimme on siirretty pinossa alemmaksi, koska jouduimme uusimaan kesällä vanhentuneen lupamme, ja siksi hakemustamme ei nähty ”täydelliseksi”. ”Täydelliset” hakemukset siirtyivät pinon päälle. Järjestömme edustaja ennusti lähtöajaksemme maalis-huhtikuuta, mutta kaikki on tietenkin täysin epävarmaa. Eli edelleenkään ei kannata hengitystä pidätellen ryhtyä odotuspuuhiin.

Aikaerosta sekainen pää on nyt pikkutunneille venyneiden juhlien jälkeen entistäkin sekaisempi. Kilin kolin vaan. Sisäinen kello herättää aamu aamulta aikaisemmin. Tänään kukko lauloi kello neljä. Huomenna olisi edessä paluu konttorielämään. Ainakaan aamuherätys ei tuottane ongelmia…

Puun takaa

Prosessimme alkaa saada farssin piirteitä. Kun on juuri ajatellut, että kaikki mahdollinen on jo mennyt vikaan, menevät asiat vielä huonompaan suuntaan. Saimme tänään sähköpostin, jossa kerrottiin, että kohdemaassa adoptioluvastamme päättävä virkamieselin on hajotettu epävarman tilanteen vuoksi. Epävarma tilanne johtuu vaaleja seuranneesta hallinnon uudelleenjärjestelystä. Eli homma seisoo täysin.

Kootaanko tämä elin uudestaan? Jos, niin milloin voisi odotella mahdollisesti seuraavaa kokousta, ja olisiko meidän kansiomme mahdollisesti pöydällä? Ei mitään tietoa. Kiinassahan kävi taannoin niin, että koko adoptiota koskevaa lainsäädäntöä muutettiin kesken kaiken ja hakijat jäivät tyhjän päälle. Toivotaan ettei tässä käy niin.

Samalla tavalla erilainen

Pari viikkoa sitten kävimme tapaamassa Keniasta vuodenvaihteessa palannutta perhettä, jonka äitiin olen pitänyt sähköpostilla yhteyttä jo jonkin aikaa. Mietin etukäteen tapaamista. Kuinka outoa on tunkea vieraiden ihmisten kotiin? Miltä tuntuu kysellä henkilökohtaisia asioita näiltä ihmisiltä? Miten heidän pieni poikansa suhtautuu meidän kyselyihin?

Ilta perheen luona oli kuitenkin tosi hauska. Pieni poika sai sydämen läpättämään hurjaa tahtia, varsinkin kun yleensä kaikki pikkuihmiset innostuvat enemmän miehestäni kuin minusta. Tämä hurmuri vaati kuitenkin juuri minua leikkimään ja otti vähän väliä kontaktia.

Perhe suhtautui asioihin ihailtavan rennosti. Olin hieman pelännyt etukäteen omaa rennonletkeää asennettamme koko projektia kohtaan, mutta onneksi he olivat hyvin samanhenkisiä. Saimme kysellä sydämen kyllyydestä ja he vastailivat auliisti. Tapaamme varmasti vielä uudestaan ja tuntuu turvalliselta, että on olemassa tällainen kontakti jo ennen lähtöä. Mietin tietenkin jo etukäteen myös, että meidän muksulla olisi kiva olla ”isoveli” joka tietää miltä tuntuu olla samalla tavalla erilainen.

Kummallinen sattuma, että seuravana päivänä palveluntarjoajalta tuli soitto. Papereitamme käsiteltäisiin mahdollisesti elokuun kokouksessa. Ja varautukaa siihen, että lapsiesitys saattaa tulla samalla kertaa. Ehkä.

Elämä on ehkä

Tämä blogi ei ole hetken mielijohde. Olin miettinyt, että kun pääsemme lähtemään hakemaan lastamme kaukaa idästä, niin ryhdyn kirjoittamaan. Kahlasin ahnaasti adoptiolapsista kertovia blogeja ja eläydyin liikuttaviin tarinoihin. Minäkin halusin oman tarinan.

Kävi kuitenkin niin, että maa, josta lasta kovasti toivoimme meni kiinni. Niin, maa voi ”mennä kiinni”. Ei uusia hakemuksia ennen vuotta se ja se. Miettikää muita vaihtoehtoja. Tämä tie ei vie eteenpäin.

Niinpä vaihdoimme pitkin ja joustavin hampain palveluntarjoajaa ja kohdemaata. Alkuperäinen kohdemaa oli meille hyvin tärkeä, sillä olimme siellä useaan otteeseen lomailleet ja jopa asuneet eri mittaisia pätkiä. Mutta nyt ei auttanut.

Oma kiinnostukseni toisten tarinoihin hiipui. Päätin lopettaa vuosien jälkeen kaikenlaisen odottamisen ja katsoa mitä muuta elämässä olisi tarjolla. Ja olihan siellä vaikka mitä.

Siinä sivussa haalittiin läjäpäin paperia, todistusta ja suositusta. Vaivattiin ystäviä ja sukulaisia. Otettiin naurettavia pönötyskuvia ykköset päällä sisällä ja sporttisina talvisella katolla. (näytti aivan alppimaisemalta). Kaikille papereille haettiin virkamiehen aamen, ja paketti lähti vihdoin Ruotsin kautta Keniaan.

Ja tässä kohdassa ollaan nyt. Kenian prosessi on myös hidastunut, lapsiesityksiä on tullut harvakseltaan, mutta on kuitenkin tullut. Ehkä elokuussa komitean kokouksessa meidänkin kansiomme nostetaan pöydälle, ehkä meidät hyväksytään hakijoiksi, ehkä joskus sen jälkeen saamme lapsiesityksen, ehkä sen jälkeen pääsemme matkaan. Elämä on ehkä.

paperisota