Tuomiota odotellessa

Nyt on tapahtunut paljon! Olimme viime viikolla oikeudessa kuultavina, ja saimme tuomiopäivämäärän jo tälle viikolle. Olemme näin nopeasta aikataulusta iloisesti yllättyneitä, sillä tämän viikon jälkeen oikeuden istunnot jäävät muutaman viikon tauolle. Adoption Order -paperin pitäisi tulla oikeustalon koneiston uumenista parissa viikossa, ja sitten alkaakin melkoinen paperinpyörittäminen; laillistamiset ulkoministeriössä, lähetystössä jne. Onneksi meillä tosi hyvä lakimies, joka tuntuu olevan hyvin kartalla prosessista ja hänellä on hyvät suhteet virkakoneiston suuntaan. Aikataulua on vaikea arvioida tässä vaiheessa, mutta loppu lähenee vääjäämättä, hui!

Vietimme oikeuden istunnon jälkeen muutaman yön etelärannikolla tapaamassa siellä asuvia ruotsalaisia ja norjalaisia adoptioperheitä, jotka ovat samassa vaiheessa prosessia. Todella mukavia vanhempia ja ihania lapsia! Nautimme siitä, että pikku M:llä oli ja meillä oli mukavaa seuraa, ja oli varsin kivaa myös vaihtaa hetkeksi maisemaa. Söimme myös isolla porukalla ihanan illallisen Sails-ravintolassa, ja nostimme maljoja sille, että olemme kaikki nyt oikeasti tässä: Lapset ovat viikon päästä virallisesti meidän. (noh, ainakin toivotaan niin, mikäänhän ei ole Keniassa varmaa, ennen kuin on mustaa valkoisella, eikä silloinkaan välttämättä) Lapset riehuivat ja kiljuivat nurmikentällä, lyhdyt valaisivat lämpimästi ja meri pauhasi. Yritin painaa tuon hetken mieleen mahdollisimman tarkkaan. Tältä tuntuu olla todella onnellinen.

Lapsivieraamme ovat olleet olleet pikku M:n idoleita.  Suomessa odottaa monta suurta jälleennäkemistä.

Lapsivieraamme ovat olleet olleet pikku M:n idoleita. Suomessa odottaa monta suurta jälleennäkemistä.

Kun sanon päivää, hän sanoo buongiorno

Tervehdin aamuisin rannalla kaikkia vastaantulijoita joko englanniksi tai swahiliksi. Noin 90 prosenttia valkoisista aamukävelijöistä vastaa tervehdykseeni italiaksi – ja jättää jälkeensä huumaavan Aqua di Parma -pilven. Se jaksaa hämmästyttää aina vaan. Täällä Watamussa voi nimittäin italiainen lomailla osaamatta sanaakaan vierasta kieltä. Paikalliset puhuvat italiaa sujuvasti. Ruokalistat, ohjeet, kaikenlaiset opasteet ja palvelut ovat tietenkin italiaksi. Lähes kaikki kylän ravintolat ovat myös italialaisia. Ja koska kyseiselle asiakaskunnalle kelpaa vain paras, ovat pastat, pizzat, focacciat ja risotot ensiluokkaisia. Tienposkessa olevasta muovituolikahvilasta saa täydellisen macchiaton ja vastapaistetun briossin. Jäätelöstä nyt puhumattakaan. Pienen poikamme elämän ensimmäinen jäätelö taisi olla stracciatella ja ensimmäinen ravintolaruoka rakkaudella haudutettu ragu-kastike kera tuorepastan. Voi olla, että Pirkka-bolognese ja mansikka-Eskimo maistuvat pojan suuhun aika laimeilta, kun täältä Afrikan Little Italysta kotiudumme Suomeen.

Italialaiset kuulemma tulivat Watamuun 20 vuotta sitten – ja jäivät. Lähes kaikki yksityistalot ja monet resorteista ovat italialaisomistuksessa. Lomalennot laskeutuvat läheiseen Malindin kaupunkiin suoraan Milanosta ja Roomasta. Puolialastomat lapset huutelevat kentältä lähtevien autojen perään dolci, dolci! (namia) Kenties joku on heitellyt heille Baci Perugina -namuja auton ikkunasta.

Olen pakon sanelemana (mieluummin kuitenkin opettelisin täällä ollessamme swahilia) verrytellyt uinuvaa italiankielentaitoani, ja on ollut hauska huomata, että hyvin vähäiselläkin sanavarastolla (ja nyt tarkoitan hyvin vähäistä) pääsee melko pitkälle, kun vaan rohkeasti ryhtyy juttusille. Nuorempana osasin varmasti paljon, paljon enemmän kieltä, mutta uskalsin puhua paljon vähemmän. Ikä ei tuo varmuutta, mutta hävettää vähemmän.

Safari njema!

Teimme viikonloppuna ensimmäisen yhteisen safarimme lähimpään luonnonpuistoon. Onni oli myötä, sillä sekä kuljettaja ja opas olivat mukavia ja erittäin asiantuntevia. Tiellemme osui laumoittain norsuja, ilta-auringossa paistattelevia kirahveja, joelle kiiruhtavia pahkasikoja, seeproja, puhveleita. Osuimme paikalle, kun nuoret leijonat olivat yhyttäneet seepran, ja virtahevot kylpivät viilentävässä virrassa. Huoneemme terassilta seurasimme, kun norsulauma toisensa perään saapui muutaman kymmenen metrin päässä olevalle valaistulle vesikuopalle juomaan. Savannin maisemat auringon noustessa ja laskisessa saivat meidän haukkomaan henkeä. Poika viihtyi autossa ja vilkutteli eläimille, nukkui – ja aika usein syötiin myös eväitä. Välillä toki myös vähän kitistiin.

Olimme samassa puistossa kahdestaan pari vuotta sitten, emmekä nähneet läheskään niin paljon eläimiä kuin tällä kertaa.

Adoptioprosessi muistuttaa monilta osin safaria. Voi tilata matkan ja valmistautua huolellisesti, mutta kukaan ei voi taata mitä reissulla loppujen lopuksi näkee. Jos joku ajaisi saman reitin tänään, minkä me ajoimme eilen, saattaisi tien varrelle osua aivan eri eläimet, auto saattaisi hajota tai voisi sataa vettä. (kuten meillä viimeksi) Niin myös jokainen adopioprosessi on erilainen. Kuvainnollisesti katsoen meidän jeeppimme ehti hajota moneen otteeseen jo ennen kuin matka oli edes kunnolla ehtinyt alkamaan. Välillä tiemme varrelle taas on osunut ihania onnenkantamoisia, joista olemme iloinneet kuin leijonalauman näkemisestä auringonlaskussa.

Sain adoptiomatkamme ollessa aluillaan itseäni viisaammalta neuvon, jota olen pitänyt ohjenuoranani ja joka tuntuu ajankohtaiselta edelleen: jokainen prosessi on erilainen, jokainen lapsi on erilainen: älä tuhlaa voimavarojasi vertailemiseen, vaan keskity omaasi.

On varsin mukavaa lukea muiden perheiden adoptiomatkoista, mutta niihin on vaarallista tuudittautua, sillä varmaa on ainoastaan se, että oma matka menee eri tavalla.