Mikä fiilis?

Tapasin juuri pitkästä aikaa rakkaan opiskelukaverini. Aika pian olimme tutun kysymyksen äärellä: No onko mitään kuulunut? Pistin saman vanhan levyn päälle: Ei mitään uutta, eikä tiedetä milloin jne… Mutta sitten ystävä heitti puun takaa toisen kysymyksen: Mikä sun fiilis on nyt?

Hiljenin (kerrankin). Hyvä kysymys, jota en oikeastaan ole pysähtynyt miettimään ja jäsentelemään viime aikoina. Miltä tämä kaikki minusta tosiaan tuntuu? Kuulostelin itseäni. Toisaalta olo vielä ihan toiveikas, suunnittelemme elämäämme lapsen kanssa – toisaalta sitä taas on ihan ranteet auki, ja odotus tuntuu kohtuuttomalta kärsimykseltä. Kristallipallon puuttuessa päässä velloo aikamoinen ajatusten sekamelska: Kesälomat pukkaa niskaan – uskaltaako lähteä kauemmas reissuun, kuka tuttu vuokraisi asuntomme reissun ajaksi jos lähtö tulisi, milloin kertoa koko projektista töissä, pitäisikö auto myydä jo nyt, mitä jos The soittoa ei koskaan tulekaan. Onko meillä plan B? (ei ole) Kuinka kauan ystävämme jaksavat kuunnella adoptiotilitystä ja kestääkö avioliittomme jos tämäkin suunnitelma menee puihin?

Sitten vastasin ystävälleni: No ihan jees. Välillä menee jopa tunti, etten ajattele koko asiaa.

Mainokset

Henkistä pakkaamista

Keniasta on kuulunut mukavia uutisia, kun lupia ja lapsiesityksiä on alkanut jälleen tippua myös suomalaisille odottajille. Olemme siis taasen varovaisesti positiivisella mielellä. Mutta mitä vaan voi edelleen tapahtua.

Olen kateelllisena seurannut internetin ihmeellisestä maailmasta, kuinka vastaavassa tilanteessa olevat pariskunnat kuopivat jo lähtökuopissaan kirjaimellisesti laukut eteisessä pakattuna. Se aiheuttaa minussa levottomuutta, sillä ikuisena pessimistinä en itse tuohon taivu. Sen verran kuitenkin teimme, että kävimme pankissa hoitamassa mahdolliseen lähtöön liittyviä raha-asioita. Myös hampaita on huollettu siihen malliin, että vuoteen ei ehkä tule tarvetta käydä. Ajatuksena olisi myös lähiaikoina käydä vakuutusyhtiössä vänkäämässä omat ja lapsen vakuutusasiat kuntoon. Matkustamme sen verran paljon, että kansainvälinen rokotuskortti on aina muutenkin ajan tasalla, ja pienimuotoinen matkalääkekaappi aina kaapissa valmiina. Toki siitä puuttuu alle metrinmittaisen matkailijan mahdolliset lääkkeet. Olemme myös yrittäneet etsiä lähipiiristämme mahdollisia asunnontarvitsijoita vuodeksi. Lisäksi löysin itseni hypistelemästä marketin alekorissa uimaleluja, joten aivan lunkisti ei täälläkään olla otettu.

Ajatuksissa olen tehnyt sitten pakkaushommia senkin edestä. Kestovaippojen hankkimisen sijaan olen pohtinut paljon lapsen kielelliseen kehitykseen liittyviä asioita: mitä kieltä lastenkodeissa puhutaan, minkälaiset kielelliset taidot taaperolla on, kun saamme hänet hoitoomme, miten lähdemme liikkeelle kielen rakenteiden kanssa, pidämmekö yllä englannin kielen taitoa jos siihen on lastenkodissa kannustettu, pitäisikö itse opetella swahilin alkeet jne. jne. Sain kasattua melkoiset paineet itselleni, kunnes saimme vieraaksi ulkomailla asuvan ystäväperheemme, joiden kolme lasta altistuvat ainakin kolmelle kielelle päivittäin. Yksi heistä oli jo koulussa, ja minkäänlaisia ongelmia ei ole tullut ilmi. Vanhemmilla ei kuitenkaan ole ollut mitään systemaattista kielisuunnitelmaa, vaan lapset ovat omaksuneet kieliä omaan luovaan tahtiinsa. Lisäksi silmiin osui tämä Satu Vänskä-Westgarthin mainion blogin artikkeli: http://www.todestinationunknown.com/blog/2014/02/18/learning-languages-toddlers-travel-talk/ Ei paineita siis…

Lasten kielellinen kehittyminen aiheuttaa itselleni harmaita hiuksia, koska lähipiirissäni on asiasta omakohtaisia kokemuksia. Ollessani itse lapsi vanhempieni hyvät ystävät muuttivat jenkkeihin 6-vuotiaan tyttärensä kanssa. Tyttö oli ainoa lapsi ja vietti päivät perheen äidin kanssa kotona, kunnes aloitti koulun, jossa puhuttiin luonnollisesti pelkästään englantia. Olin tytön kanssa kirjeenvaihdossa heti kun opin kirjoittamaan, tätä jatkui varhaisiin teinivuosiin saakka. Aluksi kirjoitimme suomeksi ja myöhemmin englanniksi. Alkuvuosien jälkeen suomi kävi tytölle vaikeaksi, ja hän vaihtoikin englantiin. Itse vastasin aluksi suomeksi, myöhemmin enkuksi. Kun itse opin koulussa myöhemmin jonkun verran englantia, huomasin että tytön englannin kieli ei myöskään ole kovin hyvää. Tyttö oli jäänyt ikään kuin kahden kielen väliin, eikä oppinut kumpaakaan kunnollisesti. Aika hirveä tilanne. Hän ei jatkanut oppivelvollisuuden jälkeen minkäänlaisia opintoja, ja huippuakateemisten vanhempien tytär työskentelee nykyään lastenhoitajana. Enkä tarkoita että siinä olisi mitään huonoa, päinvastoin. Omat vanhempani kertoivat siellä käytyään, että tyttö on lasten kanssa aivan huippuammattilainen. Ihmettelen ainoastaan sitä, miten tytön vanhemmat antoivat tämän kieliasian tapahtua. No joo, en tiedä miksi lähdin tätä kertomaan, mutta tarina on alkanut kummitella mielessäni nyt adoptioprosessin myötä, kun mietiskelimme, että olisiko hyväksi vai pahaksi laittaa lapsi englanninkieliseen leikkikouluun Suomeen palattuamme. Mene ja tiedä.

Tällaisia pohdintoja. Kenia pyörii taas vinhasti ajatuksissa aamusta iltaan. Yritän pysyä rauhallisena.

Elokuvia, burgereita ja seksiä

Ai jai, taas yksi huikea kirjoitus lapsettomista. En tunne ”toimittaja” Jukka Uroa, enkä kyseistä Vau-Mediaa. Tästä kyseisestä jutusta ja muiden ”artikkeleiden” otsikoista päätellen en kyllä tule koskaan tuntemaankaan. Huolestuttavaa on kuitenkin, että yli 1 700 henkilöä tykkää artikkelista.

Linkki: http://www.vau.fi/Perhe/Huvitukset/Nakokulmia/Lapsettomien-elama-on-tylsaa–mutta-he-eivat-tajua-sita-itse/

No joo, elämään ei adoption osalta kuulu yhtään mitään uutta. Muuten vuoden alun arjessa on ollut muutamia hauskoja sattumuksia ja kohtaamisia sekä jopa yksi ihana onnenkantamoinen. Olen sen täysin ansainnut.

Älyttömän ihana unelmani

Unelmointi on vaikea laji. Meille on syydetty luterilaista ankeutusta lapsesta saakka niin, että narun irti päästäminen tuntuu lähes mahdottomalta. On suorastaan häpeällistä haaveilla jostain mielettömästä ja huikentelevasta asiasta. Tai varsinkaan kertoa siitä muille.

Huomasin yhtäkkiä kiinnostuvani magneettisella pohjoisnavalla juostavasta maratonista. Palasin nettisivuille yhä uudestaan ja uudestaan. Katselin kuvia höyryävistä juoksijoista parta puikoille jäätyneinä ja ihmeellisestä Pohjoisnavan valosta.  Olin aivan myyty. Kyllä! Tuonne minä joskus haluaisin päästä! Siis oikeasti.

Oma juoksuharrastukseni ei ole ollut erityisen tavoitteellista viime keväisen maratonin jälkeen. Kesästä asti olen lähinnä hölkkäillyt (erittäin hitaasti) oman fiiliksen mukaan silloin kun on sattunut huvittamaan. Eräänä joulukuisena iltana loikkiessani otsalamppu päässä pimeässä espoolaisessa metsässä tein kuitenkin päätöksen, että jonain päivänä minä juoksisin tämän maratonin Pohjoisnavalla.

Todellakin jonain päivänä. Pari muuttujaa pitäisi taklata ennen sitä, kuten surkea juoksukondis ja puuttuva tukku rahaa. Mutta se on sen ajan murhe. Minulla on unelma. Ei sillä ole väliä milloin se toteutuu.

Tuli mielettömän hyvä fiilis. Miksei unelmointia tule harrastettua useammin?

Ps. Pitkän lapsentekomatkamme aikana en ole koskaan ostanut yhtään ainoaa lastentarviketta tai -vaatetta. (siis omaa käyttöä ajatellen, kummilapsille ja muille kyllä senkin edestä)  Nyt ”ylimääräisessä” vierashuoneessamme kuitenkin nököttää yhdet vaunut ja varaston hyllyltä löytyy lastenistuin. Ensin ne jotenkin hävettivät. Että joku voi ajatella, että me kuvittelemme, että meillä on joskus lapsi(a)! Nyt olen  näihin tarvikkeisiin tottunut, ja rinnassa läikähtää joka kerta kun käyn huoneessa.

Pelon maantiede

Terveisiä lomalta. Kolme viikkoa Aasian auringossa tuli tarpeeseen enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Palasimme Suomeen lähes suoraan ystäväni hääjuhlaan. Täydellinen tapa päättää loma: vanhojen ystävien seurassa juhlien!

Pari päivää sen jälkeen, kun olimme joulukuun puolessa välissä laskeutuneet Manilaan, luimme lehdestä aseellisestä hyökkäyksestä samaisella lentokentällä. Useampi ihminen sai iskussa surmansa. Se ei silti horjuttanut turvallisuudentunnetta maassa, jonka koemme toiseksi kotimaaksemme.

Uudenvuodenpäivänä, ollessamme jo paluumatkalla ja Kiotossa aamiaisella, luin netistä Mombasan Diani beachilla Tandoori-ravintolaan tehdystä granaattihyökkäyksestä, jossa kymmenisen ihmistä loukkaantui vakavasti. Kansainvälisen uutistoimiston jutusta löysin myös linkityksen aiemmin loppuvuodesta tehtyyn iskuun, jossa turisteja kuljettaneeseen safariautoon oli heitetty granaatti Likonin lauttarannassa. Lautta on ainoa reitti etelästä Mombasan saarelle. Kaikeksi onneksi granaatti ei sattunut räjähtämään.

Pahainen Google – kaivauduin seuraavan unettoman yön hiljaisena tunteina yhä syvemmälle Mombasan alueella sattuneisiin ryöstöihin ja hyökkäyksiin. Hikoilin kiotolaisen hotellin kovaksi tärkätyissä lakanoissa miettien Dianilla asumisen turvallisuutta ja elämää pienen lapsen kanssa. Tulisiko siitä mitään, jos jatkuvasti pitäisi miettiä ryöstetyksi tulemista. Millaista elämä olisi, kun oman henkipolon lisäksi pelissä on jotain paljon arvokkaampaa? Olisiko suosittuun turistiravintolaan lähteminen liian suuri riski? Pystyisikö vuoden elämään varuillaan kotioloissa hipsien vai turtuisiko tilanteeseen parissa viikossa? Tulisiko yksikään ystävä tai perheenjäsen kylään, jos Mombasan uutiset ylittäisivät Suomen uutiskynnyksen? (Yhdestäkään näistä tapauksista ei uutisoitu Suomen mediassa, koska kyseessä ei ollut suomalaisten suosimat lomakohteet. Jos Pattayan rantakadulla tai Espanjan aurinkorannoilla olisi uudenvuodenyönä tehty granaatti-isku ravintolaan, olisi se ollut ainakin iltapäivälehtien otsikoissa numero uuno.)

Mietiskelin myös miksi Filippiinien ampumiset eivät horjuttaneet turvallisuudentunteeseeni millään tavalla. Kävin reippain mielin yksin lenkillä pilkkopimeillä pikkukylän sorateillä tai istuin mopon tarakalla vilkaassa kaupungissa kainalossani laukku, jossa oli kaikki omaisuutemme passeista lähtien. Ei tullut mieleenkään, että joku voisi haluta vahingoittaa minua tai meitä. Todennäköisesti vaaratilanne on ollut hyvinkin lähellä. Se, että tuntee kulttuurin ja paikallisia ihmisiä varmasti vaikuttaa siihen, että ei osaa pelätä. Toivon, että Keniassa (jos sinne joskus lähdetään) olessamme luottamus voittaa pelon.

Näissä ajatuksissa siis vuosi käyntiin. Varovasti positiivinen uutinen lienee se, että Keniassa adoptiolupia jakava elin on paikallisen virallisen lehden mukaan koottu uudelleen kasaan. Epäselvää on kuitenkin, milloin nämä uudet asiantuntijat kokoontuvat ja mitä asioita on listalla. Ennen lomaamme saimme kuulla, että meidän paperimme on siirretty pinossa alemmaksi, koska jouduimme uusimaan kesällä vanhentuneen lupamme, ja siksi hakemustamme ei nähty ”täydelliseksi”. ”Täydelliset” hakemukset siirtyivät pinon päälle. Järjestömme edustaja ennusti lähtöajaksemme maalis-huhtikuuta, mutta kaikki on tietenkin täysin epävarmaa. Eli edelleenkään ei kannata hengitystä pidätellen ryhtyä odotuspuuhiin.

Aikaerosta sekainen pää on nyt pikkutunneille venyneiden juhlien jälkeen entistäkin sekaisempi. Kilin kolin vaan. Sisäinen kello herättää aamu aamulta aikaisemmin. Tänään kukko lauloi kello neljä. Huomenna olisi edessä paluu konttorielämään. Ainakaan aamuherätys ei tuottane ongelmia…

Puun takaa

Prosessimme alkaa saada farssin piirteitä. Kun on juuri ajatellut, että kaikki mahdollinen on jo mennyt vikaan, menevät asiat vielä huonompaan suuntaan. Saimme tänään sähköpostin, jossa kerrottiin, että kohdemaassa adoptioluvastamme päättävä virkamieselin on hajotettu epävarman tilanteen vuoksi. Epävarma tilanne johtuu vaaleja seuranneesta hallinnon uudelleenjärjestelystä. Eli homma seisoo täysin.

Kootaanko tämä elin uudestaan? Jos, niin milloin voisi odotella mahdollisesti seuraavaa kokousta, ja olisiko meidän kansiomme mahdollisesti pöydällä? Ei mitään tietoa. Kiinassahan kävi taannoin niin, että koko adoptiota koskevaa lainsäädäntöä muutettiin kesken kaiken ja hakijat jäivät tyhjän päälle. Toivotaan ettei tässä käy niin.