Älyttömän ihana unelmani

Unelmointi on vaikea laji. Meille on syydetty luterilaista ankeutusta lapsesta saakka niin, että narun irti päästäminen tuntuu lähes mahdottomalta. On suorastaan häpeällistä haaveilla jostain mielettömästä ja huikentelevasta asiasta. Tai varsinkaan kertoa siitä muille.

Huomasin yhtäkkiä kiinnostuvani magneettisella pohjoisnavalla juostavasta maratonista. Palasin nettisivuille yhä uudestaan ja uudestaan. Katselin kuvia höyryävistä juoksijoista parta puikoille jäätyneinä ja ihmeellisestä Pohjoisnavan valosta.  Olin aivan myyty. Kyllä! Tuonne minä joskus haluaisin päästä! Siis oikeasti.

Oma juoksuharrastukseni ei ole ollut erityisen tavoitteellista viime keväisen maratonin jälkeen. Kesästä asti olen lähinnä hölkkäillyt (erittäin hitaasti) oman fiiliksen mukaan silloin kun on sattunut huvittamaan. Eräänä joulukuisena iltana loikkiessani otsalamppu päässä pimeässä espoolaisessa metsässä tein kuitenkin päätöksen, että jonain päivänä minä juoksisin tämän maratonin Pohjoisnavalla.

Todellakin jonain päivänä. Pari muuttujaa pitäisi taklata ennen sitä, kuten surkea juoksukondis ja puuttuva tukku rahaa. Mutta se on sen ajan murhe. Minulla on unelma. Ei sillä ole väliä milloin se toteutuu.

Tuli mielettömän hyvä fiilis. Miksei unelmointia tule harrastettua useammin?

Ps. Pitkän lapsentekomatkamme aikana en ole koskaan ostanut yhtään ainoaa lastentarviketta tai -vaatetta. (siis omaa käyttöä ajatellen, kummilapsille ja muille kyllä senkin edestä)  Nyt ”ylimääräisessä” vierashuoneessamme kuitenkin nököttää yhdet vaunut ja varaston hyllyltä löytyy lastenistuin. Ensin ne jotenkin hävettivät. Että joku voi ajatella, että me kuvittelemme, että meillä on joskus lapsi(a)! Nyt olen  näihin tarvikkeisiin tottunut, ja rinnassa läikähtää joka kerta kun käyn huoneessa.

Pelon maantiede

Terveisiä lomalta. Kolme viikkoa Aasian auringossa tuli tarpeeseen enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Palasimme Suomeen lähes suoraan ystäväni hääjuhlaan. Täydellinen tapa päättää loma: vanhojen ystävien seurassa juhlien!

Pari päivää sen jälkeen, kun olimme joulukuun puolessa välissä laskeutuneet Manilaan, luimme lehdestä aseellisestä hyökkäyksestä samaisella lentokentällä. Useampi ihminen sai iskussa surmansa. Se ei silti horjuttanut turvallisuudentunnetta maassa, jonka koemme toiseksi kotimaaksemme.

Uudenvuodenpäivänä, ollessamme jo paluumatkalla ja Kiotossa aamiaisella, luin netistä Mombasan Diani beachilla Tandoori-ravintolaan tehdystä granaattihyökkäyksestä, jossa kymmenisen ihmistä loukkaantui vakavasti. Kansainvälisen uutistoimiston jutusta löysin myös linkityksen aiemmin loppuvuodesta tehtyyn iskuun, jossa turisteja kuljettaneeseen safariautoon oli heitetty granaatti Likonin lauttarannassa. Lautta on ainoa reitti etelästä Mombasan saarelle. Kaikeksi onneksi granaatti ei sattunut räjähtämään.

Pahainen Google – kaivauduin seuraavan unettoman yön hiljaisena tunteina yhä syvemmälle Mombasan alueella sattuneisiin ryöstöihin ja hyökkäyksiin. Hikoilin kiotolaisen hotellin kovaksi tärkätyissä lakanoissa miettien Dianilla asumisen turvallisuutta ja elämää pienen lapsen kanssa. Tulisiko siitä mitään, jos jatkuvasti pitäisi miettiä ryöstetyksi tulemista. Millaista elämä olisi, kun oman henkipolon lisäksi pelissä on jotain paljon arvokkaampaa? Olisiko suosittuun turistiravintolaan lähteminen liian suuri riski? Pystyisikö vuoden elämään varuillaan kotioloissa hipsien vai turtuisiko tilanteeseen parissa viikossa? Tulisiko yksikään ystävä tai perheenjäsen kylään, jos Mombasan uutiset ylittäisivät Suomen uutiskynnyksen? (Yhdestäkään näistä tapauksista ei uutisoitu Suomen mediassa, koska kyseessä ei ollut suomalaisten suosimat lomakohteet. Jos Pattayan rantakadulla tai Espanjan aurinkorannoilla olisi uudenvuodenyönä tehty granaatti-isku ravintolaan, olisi se ollut ainakin iltapäivälehtien otsikoissa numero uuno.)

Mietiskelin myös miksi Filippiinien ampumiset eivät horjuttaneet turvallisuudentunteeseeni millään tavalla. Kävin reippain mielin yksin lenkillä pilkkopimeillä pikkukylän sorateillä tai istuin mopon tarakalla vilkaassa kaupungissa kainalossani laukku, jossa oli kaikki omaisuutemme passeista lähtien. Ei tullut mieleenkään, että joku voisi haluta vahingoittaa minua tai meitä. Todennäköisesti vaaratilanne on ollut hyvinkin lähellä. Se, että tuntee kulttuurin ja paikallisia ihmisiä varmasti vaikuttaa siihen, että ei osaa pelätä. Toivon, että Keniassa (jos sinne joskus lähdetään) olessamme luottamus voittaa pelon.

Näissä ajatuksissa siis vuosi käyntiin. Varovasti positiivinen uutinen lienee se, että Keniassa adoptiolupia jakava elin on paikallisen virallisen lehden mukaan koottu uudelleen kasaan. Epäselvää on kuitenkin, milloin nämä uudet asiantuntijat kokoontuvat ja mitä asioita on listalla. Ennen lomaamme saimme kuulla, että meidän paperimme on siirretty pinossa alemmaksi, koska jouduimme uusimaan kesällä vanhentuneen lupamme, ja siksi hakemustamme ei nähty ”täydelliseksi”. ”Täydelliset” hakemukset siirtyivät pinon päälle. Järjestömme edustaja ennusti lähtöajaksemme maalis-huhtikuuta, mutta kaikki on tietenkin täysin epävarmaa. Eli edelleenkään ei kannata hengitystä pidätellen ryhtyä odotuspuuhiin.

Aikaerosta sekainen pää on nyt pikkutunneille venyneiden juhlien jälkeen entistäkin sekaisempi. Kilin kolin vaan. Sisäinen kello herättää aamu aamulta aikaisemmin. Tänään kukko lauloi kello neljä. Huomenna olisi edessä paluu konttorielämään. Ainakaan aamuherätys ei tuottane ongelmia…

Puun takaa

Prosessimme alkaa saada farssin piirteitä. Kun on juuri ajatellut, että kaikki mahdollinen on jo mennyt vikaan, menevät asiat vielä huonompaan suuntaan. Saimme tänään sähköpostin, jossa kerrottiin, että kohdemaassa adoptioluvastamme päättävä virkamieselin on hajotettu epävarman tilanteen vuoksi. Epävarma tilanne johtuu vaaleja seuranneesta hallinnon uudelleenjärjestelystä. Eli homma seisoo täysin.

Kootaanko tämä elin uudestaan? Jos, niin milloin voisi odotella mahdollisesti seuraavaa kokousta, ja olisiko meidän kansiomme mahdollisesti pöydällä? Ei mitään tietoa. Kiinassahan kävi taannoin niin, että koko adoptiota koskevaa lainsäädäntöä muutettiin kesken kaiken ja hakijat jäivät tyhjän päälle. Toivotaan ettei tässä käy niin.

Se on niille itsekkäille uraohjuksille ihan oikein

HS tänään.

Väestöliitto siis kehottaa lähtemään suhteesta jos toive ei toteudu? Elämä ilman lapsia on arvotonta ja vailla merkitystä? Tällaiset kannanotot saavat surulliseksi, varsinkin Väestöliiton kaltaiselta toimijalta tuutattuna.

Me emme tiedä kummassa meissä on valuvika. Lapsettomuuskriisin ollessa pahimmillaan pyysin miestä jättämään minut. Mietin, että en halua vetää toista ihmistä mukanani synkkiin vesiin. Väestöliiton mukaan olisi kannattanut lähteä.

Tuntuu myös ikävältä, kun annetaan ymmärtää, että lapsettomuuden syy on pääkaupunkiseudun naisten itsekkyydessä ja uratoiveissa, että lasta on ryhdytty yrittämään liian myöhään. En usko, että kukaan laskee hedelmöityshoitojen varaan ja siksi lykkää lasten hankkimista.

Päivä täynnä huonoja uutisia.

Onnellinen pihalla

Hetken aikaa se oli koko ajan puheissa ja mielessä, ja annoin itselleni luvan uneksia. Ja nyt se on taas osastolla ’joskus’, ’ehkä’, ’ei välttämättä koskaan’. Defenssi meni päälle ja itsesuojeluvaisto käski keskittymään muihin asioihin.

Siirtymävaihe ei ollut taaskaan kivuton, mutta syksyyn (osaksi juuri tämän projektin vuoksi) siirretty kesäloma jelppasi kovasti. Olen ollut aina tyyppiä, jonka pitää matkustaa kauas nähdäkseen lähelle. Tällä kertaa ei tarvinnut mennä toiselle puolelle palloa, vaan Urho Kekkosen kansallispuistoon. Siellä, tallatessani toistasataa kilometriä alkavan syksyisiä polkuja, meni yhtäkkiä taas aivot siihen asentoon, jossa kaikki on hyvin ihan näin. Kuulostan kävelevältä kliseeltä, mutta tosi on.

Tunturien kupeessa tunsin yhtäkkiä valtavaa kiitollisuutta siitä, että mulla on seitsemääkymppiä repivä äiti, joka on niin kovassa kunnossa, että heikompia hirvittää, ja joka on mitä mainiointa eräilyseuraa. Lisäksi Lapissa pääsin jotenkin juurilleni pitkästä aikaa, tunsin olevani osa sukua (vaikken sitä tule jatkamaan) jossa niitä hienoimpia hetkiä ovat aamupesu hyisessä tunturipurossa ja autiotuvan pihalla nokipannussa keitetty kahvi. Meillä on aina eräilty kesät talvet, varsinkin Lapissa, mutta myös kotimaisemissa. Erätaidot opeteltiin ennen kouluun menoa. Jostain syystä retkeily on jäänyt kaukomatkojen vuoksi viime vuodet minipäiväretkien, luontopolkujen ja Nuuksiossa viriteltyjen nuotioiltapalojen varaan. Nyt tuli himo ainakin koko viikonlopun patikkareissulle. Trangia ja makuualusta esiin siis! (Veressäni virtaa myös peritty erätarvikehimo. Partioaitan hyllyjen välissä voi vierähtää helposti pari tuntia.)

Ensimmäistä kertaa elämässäni vietän myös osan lomastani kotona. Tehtyämme viiden päivän suolanmakuisen pyörähdyksen Tanskan tuuliselle länsirannikolle, on yhtäkkiä kummallisen ihanaa olla kotosalla. Tänään reissupyykkiä pyöritellessäni katsoin pitkästä aikaa kotiamme ajatuksella, ja totesin, että A) en ole aikoihin ollut päiväsaikaan kotona ja B) täällähän on oikeastaan aika kiva tunnelma! Yritin olla keskittymättä likaisiin ikkunoihin ja pölymakkaroihin nurkissa. Tunnelmaan pääsemisessä auttoi myös Tanskasta löytynyt vanha (ja rikkinäinen) viinilaatikko sekä ämpärillinen Pohjanmeren rannalta kerättyjä kiviä, joiden asetteluun käytin ainakin tunnin. Ei mitään järkeä, sanoisi insinöörikaverini. Parasta, sanon minä.

Skagen

Skagen

Tunnesoppaa

Niinhän sieltä pilvilinnasta tultiin taas tyrät ryskyen alas. Palveluntarjoalta tuli soitto, että asioidemme käsittely siirtyy taas kuukaudella eteenpäin seuraavaan kokoukseen, ja että lokakuun kokouskaan ei ole mahdottomuus. Ja jos lokakuussakaan ei käsitellä, niin ei sillekään sitten kukaan täällä Suomessa mitään mahda. Huokaus.

Oliko tämä kortti sitten tässä (taas kerran)? En ole yhtään varma onko meissä enää voimaa katsoa yhtään uutta korttia jos taas tulee seinä vastaan.

Viimeiset viikot ovat menneet kummallisessa tunnemyrskyssä. Purskahdin onnen kyyneliin kesken työpäivän, kun luin toisen perheen lapsiesityskuulumisesta. Kuudennen kummilapsen ristiäiset vetistelin jo ennen varsinaista toimitusta. Kyyneleet valuivat valtoimenaan myös konsertissa, jossa olin ventovieraiden ihmisten keskellä yhteistyökumppanin kutsumana. Iltalenkillä kaunis merimaisema saa pakahtumaan niin, että tekee mieli halailla puita (välillä olen halannutkin). Pää on siis niin kertakaikkisen täynnä väkevää tunnesoppaa ettei sinne meinaa itse sekaan mahtua. Nukkumisesta tuskin tarvitsee edes mainita.

Ainoa keino täydellisen pakahtumisen välttämiseksi on ollut pitää itsensä puuhakkaana: paljon vieraita, remontointia, askarteluapaskartelua, pitkiä juoksulenkkejä (mieluiten seurassa), koreografisia tanssitunteja ja fillarointia niin kovaa kuin pyörästä lähtee… Kohta alkaa onneksi myös cross training, joka puristaa tehokkaasti kaikki muut ajatukset mielestä (ja nesteet kropasta).

Parin kuukauden päästä helvetin kovassa kunnossa – joko lähdössä Keniaan tai Lapinlahteen.

Erikoislinssit

Kummasti tuntuu, että ulkomailta adoptoituja lapsia näkee kaupungilla entistä enemmän. En tiedä johtuuko se siitä, että on kesä, ja pääkaupunkiseudulle tullaan muualtakin Suomesta viettämään kesäpäiviä vai onko ilmiö on sama, kuin on olisi ostanut uuden auton ja samanlaisia tulee yhtäkkiä vastaan kaikkialla.

Joka tapauksessa adoptiolasten näkeminen on ilahduttavaa. Ensinnäkin on ihanaa nähdä varsin onnellisen näköisiä perheitä, ja toisekseen ajattelee omaa mahdollista lastaan ja sitä, että ehkä hänenkin silmiinsä osuvat muut moniväriset perheet. Mitä hän niistä mahtaa tuumia?

p.s Taloudessamme on ensimmäinen lastentarvike; istuinkoroke autoon. Saapa nähdä, tuleeko sille koskaan käyttöä, vai tuleeko lainaajalle itselleen tarvetta aikaisemmin. Siellä se nyt joka tapauksessa on, autotallin pimeydessä odottamassa.

Samalla tavalla erilainen

Pari viikkoa sitten kävimme tapaamassa Keniasta vuodenvaihteessa palannutta perhettä, jonka äitiin olen pitänyt sähköpostilla yhteyttä jo jonkin aikaa. Mietin etukäteen tapaamista. Kuinka outoa on tunkea vieraiden ihmisten kotiin? Miltä tuntuu kysellä henkilökohtaisia asioita näiltä ihmisiltä? Miten heidän pieni poikansa suhtautuu meidän kyselyihin?

Ilta perheen luona oli kuitenkin tosi hauska. Pieni poika sai sydämen läpättämään hurjaa tahtia, varsinkin kun yleensä kaikki pikkuihmiset innostuvat enemmän miehestäni kuin minusta. Tämä hurmuri vaati kuitenkin juuri minua leikkimään ja otti vähän väliä kontaktia.

Perhe suhtautui asioihin ihailtavan rennosti. Olin hieman pelännyt etukäteen omaa rennonletkeää asennettamme koko projektia kohtaan, mutta onneksi he olivat hyvin samanhenkisiä. Saimme kysellä sydämen kyllyydestä ja he vastailivat auliisti. Tapaamme varmasti vielä uudestaan ja tuntuu turvalliselta, että on olemassa tällainen kontakti jo ennen lähtöä. Mietin tietenkin jo etukäteen myös, että meidän muksulla olisi kiva olla ”isoveli” joka tietää miltä tuntuu olla samalla tavalla erilainen.

Kummallinen sattuma, että seuravana päivänä palveluntarjoajalta tuli soitto. Papereitamme käsiteltäisiin mahdollisesti elokuun kokouksessa. Ja varautukaa siihen, että lapsiesitys saattaa tulla samalla kertaa. Ehkä.

Elämä on ehkä

Tämä blogi ei ole hetken mielijohde. Olin miettinyt, että kun pääsemme lähtemään hakemaan lastamme kaukaa idästä, niin ryhdyn kirjoittamaan. Kahlasin ahnaasti adoptiolapsista kertovia blogeja ja eläydyin liikuttaviin tarinoihin. Minäkin halusin oman tarinan.

Kävi kuitenkin niin, että maa, josta lasta kovasti toivoimme meni kiinni. Niin, maa voi ”mennä kiinni”. Ei uusia hakemuksia ennen vuotta se ja se. Miettikää muita vaihtoehtoja. Tämä tie ei vie eteenpäin.

Niinpä vaihdoimme pitkin ja joustavin hampain palveluntarjoajaa ja kohdemaata. Alkuperäinen kohdemaa oli meille hyvin tärkeä, sillä olimme siellä useaan otteeseen lomailleet ja jopa asuneet eri mittaisia pätkiä. Mutta nyt ei auttanut.

Oma kiinnostukseni toisten tarinoihin hiipui. Päätin lopettaa vuosien jälkeen kaikenlaisen odottamisen ja katsoa mitä muuta elämässä olisi tarjolla. Ja olihan siellä vaikka mitä.

Siinä sivussa haalittiin läjäpäin paperia, todistusta ja suositusta. Vaivattiin ystäviä ja sukulaisia. Otettiin naurettavia pönötyskuvia ykköset päällä sisällä ja sporttisina talvisella katolla. (näytti aivan alppimaisemalta). Kaikille papereille haettiin virkamiehen aamen, ja paketti lähti vihdoin Ruotsin kautta Keniaan.

Ja tässä kohdassa ollaan nyt. Kenian prosessi on myös hidastunut, lapsiesityksiä on tullut harvakseltaan, mutta on kuitenkin tullut. Ehkä elokuussa komitean kokouksessa meidänkin kansiomme nostetaan pöydälle, ehkä meidät hyväksytään hakijoiksi, ehkä joskus sen jälkeen saamme lapsiesityksen, ehkä sen jälkeen pääsemme matkaan. Elämä on ehkä.

paperisota