Teimme viikonloppuna ensimmäisen yhteisen safarimme lähimpään luonnonpuistoon. Onni oli myötä, sillä sekä kuljettaja ja opas olivat mukavia ja erittäin asiantuntevia. Tiellemme osui laumoittain norsuja, ilta-auringossa paistattelevia kirahveja, joelle kiiruhtavia pahkasikoja, seeproja, puhveleita. Osuimme paikalle, kun nuoret leijonat olivat yhyttäneet seepran, ja virtahevot kylpivät viilentävässä virrassa. Huoneemme terassilta seurasimme, kun norsulauma toisensa perään saapui muutaman kymmenen metrin päässä olevalle valaistulle vesikuopalle juomaan. Savannin maisemat auringon noustessa ja laskisessa saivat meidän haukkomaan henkeä. Poika viihtyi autossa ja vilkutteli eläimille, nukkui – ja aika usein syötiin myös eväitä. Välillä toki myös vähän kitistiin.
Olimme samassa puistossa kahdestaan pari vuotta sitten, emmekä nähneet läheskään niin paljon eläimiä kuin tällä kertaa.
Adoptioprosessi muistuttaa monilta osin safaria. Voi tilata matkan ja valmistautua huolellisesti, mutta kukaan ei voi taata mitä reissulla loppujen lopuksi näkee. Jos joku ajaisi saman reitin tänään, minkä me ajoimme eilen, saattaisi tien varrelle osua aivan eri eläimet, auto saattaisi hajota tai voisi sataa vettä. (kuten meillä viimeksi) Niin myös jokainen adopioprosessi on erilainen. Kuvainnollisesti katsoen meidän jeeppimme ehti hajota moneen otteeseen jo ennen kuin matka oli edes kunnolla ehtinyt alkamaan. Välillä tiemme varrelle taas on osunut ihania onnenkantamoisia, joista olemme iloinneet kuin leijonalauman näkemisestä auringonlaskussa.
Sain adoptiomatkamme ollessa aluillaan itseäni viisaammalta neuvon, jota olen pitänyt ohjenuoranani ja joka tuntuu ajankohtaiselta edelleen: jokainen prosessi on erilainen, jokainen lapsi on erilainen: älä tuhlaa voimavarojasi vertailemiseen, vaan keskity omaasi.
On varsin mukavaa lukea muiden perheiden adoptiomatkoista, mutta niihin on vaarallista tuudittautua, sillä varmaa on ainoastaan se, että oma matka menee eri tavalla.
mrsbonfire 