Tämä blogi ei ole hetken mielijohde. Olin miettinyt, että kun pääsemme lähtemään hakemaan lastamme kaukaa idästä, niin ryhdyn kirjoittamaan. Kahlasin ahnaasti adoptiolapsista kertovia blogeja ja eläydyin liikuttaviin tarinoihin. Minäkin halusin oman tarinan.
Kävi kuitenkin niin, että maa, josta lasta kovasti toivoimme meni kiinni. Niin, maa voi ”mennä kiinni”. Ei uusia hakemuksia ennen vuotta se ja se. Miettikää muita vaihtoehtoja. Tämä tie ei vie eteenpäin.
Niinpä vaihdoimme pitkin ja joustavin hampain palveluntarjoajaa ja kohdemaata. Alkuperäinen kohdemaa oli meille hyvin tärkeä, sillä olimme siellä useaan otteeseen lomailleet ja jopa asuneet eri mittaisia pätkiä. Mutta nyt ei auttanut.
Oma kiinnostukseni toisten tarinoihin hiipui. Päätin lopettaa vuosien jälkeen kaikenlaisen odottamisen ja katsoa mitä muuta elämässä olisi tarjolla. Ja olihan siellä vaikka mitä.
Siinä sivussa haalittiin läjäpäin paperia, todistusta ja suositusta. Vaivattiin ystäviä ja sukulaisia. Otettiin naurettavia pönötyskuvia ykköset päällä sisällä ja sporttisina talvisella katolla. (näytti aivan alppimaisemalta). Kaikille papereille haettiin virkamiehen aamen, ja paketti lähti vihdoin Ruotsin kautta Keniaan.
Ja tässä kohdassa ollaan nyt. Kenian prosessi on myös hidastunut, lapsiesityksiä on tullut harvakseltaan, mutta on kuitenkin tullut. Ehkä elokuussa komitean kokouksessa meidänkin kansiomme nostetaan pöydälle, ehkä meidät hyväksytään hakijoiksi, ehkä joskus sen jälkeen saamme lapsiesityksen, ehkä sen jälkeen pääsemme matkaan. Elämä on ehkä.
mrsbonfire 